Mrs Britling ei saanut tietää heitä kohdanneesta iskusta ennenkuin päivällisen jälkeen saman päivän iltana. Hän oli niin tottunut olemaan välittämättä miehensä käsittämättömistä mielialanvaihdoksista, ettei hän huomannut hänessä mitään traagillista ennenkuin heidän pöydässä istuessaan. Mr Britling tuntui raskasmieliseltä, jurolta ja välttelevältä, mutta tuontapainen nyrpeys ei ollut mitään harvinaista. Mrs Britling tiesi, että asiat ja seikat, jotka hänestä itsestään tuntuivat perin joutavilta, esimerkiksi poliittiset puheet, joita The Times selosti, pienet elämää koskevat mietelmät, jotka kenties tehtiin aivan sattumalta, jopa pelkät eleetkin voivat saada hänet siten pois raiteiltaan. Mrs Britling oli oppinut jättämään sellaiset synkät puuskat huomiotta. Mutta kun hän päivällispöydässä loi katseensa mieheensä ja näki kalpeat, ränstyneet kasvot ja epätoivoiset silmät, jotka aavistuttelevasti katselivat häntä, niin hän tunsi pistoksen sydämessään.
"Hugh!" huudahti hän ja lisäsi kuin kylmän kysyvästi: "Mitä on tapahtunut?"
He katselivat toisiaan. Mr Britlingin kasvot sulivat ja alkoivat väristä.
"Minun Hugh'ni", kuiskasi hän. Muutamia silmänräpäyksiä olivat molemmat vaiti.
"Kaatunut", sanoi hän, nousi äkkiä nyyhkien ja kopeloi taskuaan.
Tuntui siltä kuin hän ei milloinkaan löytäisi mitä etsi. Vihdoin se tuli esiin, rypistynyt sähkösanoma. Hän heitti sen vaimonsa eteen, työnsi kömpelösti tuolin pöytään ja lähti nopeasti huoneesta. Hän kuului nyyhkyttävän. Mrs Britling ei ollut enää uskaltanut katsoa häntä kasvoihin.
"Voi!" huudahti hän huomatessaan, että oli saanut mahdottoman tehtävän suoritettavakseen.
"Mitä minä sanonkaan hänelle?" puheli hän sähkösanoma kädessään.
Sisäkkö tuli huoneeseen.
"Viekää päivällinen pois!" sanoi mrs Britling seisten paikallaan pöydän ääressä. "Master Hugh on kaatunut…" Sitten hän lisäsi valittavin äänin: "Mitä minä sanonkaan? Mitä sanonkaan?"