24.
Tuona iltana mrs Britling ponnisteli enemmän kuin koskaan ennen elämässään murtautuakseen pois siitä itsetarkastelun voimattomuudesta, johon hän oli kahlehdittu. Hän ei ollut milloinkaan ennen siinä määrin halunnut olla vapaa ja välitön; hän ei ollut milloinkaan ennen siinä määrin tuntenut, millaisia esteitä olivat arkuus, itsekritiikki ja syvään juurtunut tottumus aina pidättymään. Surun heijastus raateli häntä. Hänestä tuntui siltä kuin hän olisi tahtonut antaa henkensä ja koko maailman voidakseen lohduttaa miestänsä Mutta hän ei voinut keksiä mitään lohduttavaa. Hän lähti ruokasalista halliin ja kuulosti. Hiljaa kulki hän yläkertaan ja miehensä ovelle. Siihen hän pysähtyi. Hän ei voinut kuulla hiiskahdustakaan huoneesta. Hän ojensi kätensä, vaani hiukan ovenkahvaa, mutta säikähti kalahdusta ja omaa rohkeuttaan. Hän veti kätensä takaisin, teki epätoivoisen liikkeen ja hiipi sitten takaisin omaan huoneeseensa, kasvot tuskan kalventamina.
Hänet oli henkisesti musertanut tuo onnettomuus, jota hän tähän hetkeen asti ei ollut koskaan uskaltanut edes oikein ajatella. Koko hänen tajuntansa täytti nyt yksi ainoa kuva: hän näki miehensä, haavoittuneena ja verissään kuin jokin surkuteltava elukka. Hän tuskin ollenkaan ajatteli Hugh'ta. "Voi, mitä teenkään hänelle?" kyseli hän itseltään istuutuen sytyttämättömän takkatulen ääreen huoneessaan… "Mitä sanonkaan tai mitä teenkään?"
Hän hautoi tuota mielessään, kunnes alkoi väristä vilusta. Sitten hän sytytti tulen…
Vasta myöhään ja lukemattomien päätösten ja epäilysten jälkeen mrs Britling meni miehensä luo. Mr Britling istui tulen ääressä pää käsien varassa ja odotteli häntä; hän tiesi vaimonsa tulevan ja ajatteli sill'aikaa poikaansa ajatuksen tuskin liikkuessa paikaltaan. Hänen liikahduksensa ilmaisi, että hän oli huomannut vaimonsa tulon, mutta hän ei kääntynyt katsomaan. Kun tulija astui lähemmäksi, väistyi hän hieman.
Tulija seisahtui hänen viereensä ja uskalsi koskea häneen aivan hiljaa, silittää hänen päätänsä.
"Rakas", sanoi hän. "Rakas rukkani!"
"Se on sinulle niin kauheaa", sanoi hän sitten, "se on niin kauheaa.
Minä tiedän, kuinka sinä häntä rakastit…"
Mr Britling kätki kasvonsa käsiinsä ja oli aivan hiljaa.
"Rakkaani", sanoi mrs Britling, yhä silittäen hänen hiuksiaan, "rakas rukkani!"