Letty tiuskasi yli olkansa kuin riitelevä akka:
"Minä menen ulos — minne tahansa." Hän kääntyi päin, viitta kädessään. "Enkö saa mennä ulos, jos haluan?" tiedusti hän. "Siellä on kaunis ilma… Enkö saisi mennä?… Te kai arvelette, että minun pitäisi heti paikalla hyväksyä mitä te juttelette. Hymyillä vain ja sanoa: Todellakin!… Vai jäi hän taloon miesten perääntyessä! Sepä sukkelaa! Ja sitten olla sitä asiaa sen enempää ajattelematta… Muuten minun täytyykin lähteä ulos. Te haluatte jäädä kahden kesken. Haluatte kuherrella. Tehkää hyvin, niin kauan kuin voitte!"
Sitten hän puki ylleen hatun ja viitan, painoi hatun lujasti päähän ja sanoi jotakin, mitä Cissie ei heti ymmärtänyt.
"Hänen vuoronsa tulee pian jossakin juoksuhaudassa. Kun hän nyt on tehnyt päätöksensä… Hän olisi voinut tehdä sen pikemmin…"
Hän käänsi selkänsä, ikäänkuin olisi unohtanut heidät. Hetkisen hän seisoi, kuin olisivat hänen jalkansa olleet puuta, jalat aivan toisenlaisessa asennossa kuin tavallisesti. Hän asteli hitain, pitkin, epävarmoin askelin. Hän lähti ulos — ikäänkuin olento, joka on kuolettavasti haavoittunut, mutta vielä kävelee — ulos syksyiseen auringonpaisteeseen. Hän jätti oven jälkeensä selkoselälleen.
4.
Cissie, jonka silmissä näkyi huoli sisaresta, ei ollut vieläkään tajunnut sitä tosiasiaa, että mr Direckin yllä oli kanadalaisten univormu…
Mr Direck seisoi hänen takanaan häveten sitä, että hänen mielessään saattoi tällaisena hetkenä olla niin eloisana tuo tosiasia ja sen huomaamatta jääminen.
5.
Cissie oli osannut arvioida sisarensa sielullisen tilan aivan oikein. Kostonunelma ei ollut vielä vallannut Lettyn mieltä niin lujasti, että hän olisi kyennyt kestämään Teddyn kuolemaa koskevain sitovain todisteiden antamaa iskua. Letty lähti auringonpaisteeseen maailmaan, nyt melkein täysin varmana siitä, että Teddy oli kuollut, ja hyvin tietäen, että hänen draamalliset ja kauhistuttavat kostosuunnitelmansa olivat kadonneet. Hän tiesi todellisuudessa olevansa kykenemätön mitään sellaista suorittamaan…