Hän lähti ulos kasvot jäykkinä ja katse onttona, mutta sittenkin hänestä tuntui siltä, kuin olisi ankara paino pudonnut hänen olkapäiltään. Asia oli valmis: ei ollut enää mitään toivottavaa eikä mitään pelättävää. Hän olisi säikähtänyt ja hävennyt, jos olisi huomannut, kuinka paljon keveämpi hänen mielensä nyt oli.
Hän tahtoi olla yksin. Hän tahtoi olla kaikkien silmien näkemättömissä. Hän oli kuin olento, joka kauan painajaisunessa nukuttuaan vihdoinkin herää kuulaaseen, koleaan päivänvaloon. Hänen täytyi tunnustella itseään tajutakseen sen todeksi; hänen täytyi avata mielensä tälle ilottomalle auringonpaisteelle, tälle uudelle maailmalle, jossa ei ollut enää oleva Teddyä, eikä mitään todellista kostoa eikä korvausta menetetystä Teddystä. Teddy oli mennyttä…
Näihin asti hänessä oli ollut vihainen tunto, että Teddy oli häneltä ryöstetty — ikäänkuin Teddyä olisi pidetty häneltä piilossa. Nyt ei enää ollut Teddyä ryöstettävissä…
Hän kulki halki hajanaisen kylän ja poikki kenttien mäenrinteelle, joka viettää kohti Mertonsome'ia ja sen kellotapulia. Siinä missä rinne alkaa hän heittäytyi pensas-aidan varjoon tien viereen, lähelle polun jalkaporrasta, ja makasi liikahtamatta. Hän ei mitään miettinyt, pysytteli pikemmin aivan ajatuksettomana odottaen vaikutelmain tuloa…
Ikäänkuin olisi tuijotellut maailmaa tyhjin katsein…
Hän ei tiennyt oliko kulunut viisi minuuttia vai puoli tuntia, kun hän huomasi, että joku oli häntä katselemassa. Kun hän kääntyi kiivaasti päin rauhanhäiritsijää, oli hänen edessään pastori Dimple, toinen jalka porraspuulla ja pyylevissä kasvoissa hämmingin ja säikähdyksen ilme.
Hän ymmärsi heti. Jo neljässä eri tilaisuudessa Teddyn katoamisen jälkeen oli hän nähnyt tuon kelpo miehen astelevan luokseen, aina ilmeisesti varmoin päätöksin ja aina yhtä epäröiden kuin nytkin. Onnenpäivinään olivat he, hän ja Teddy, usein jutelleet hänestä, tehneet hänestä pilaa ja pitäneet hauskaa hänen kustannuksellaan. Hän oli heidän kummankin mielestä yhtä hyvä kuin Jane Austenin mr Collins. Hän muistutti todella erehdyttävästi mr Collinsia, paitsi että oli lihavampi. Ja nyt hän oli kuin läpinäkyvä Lettyn terävän, tutkivan katseen edessä. Letty tiesi, että pastorin tottumukset, hänen soveliaisuudentuntonsa ja hänen kunnioituksensa omaa virkaansa kohtaan kehoittivat häntä tarjoamaan hengellisiä palveluksiaan ja lohdutuksiaan, lausumaan latteita ystävällisyyksiään ja taputtelemaan pehmoisella kädellään. Hän tiesi senkin, että pappi pelkäsi häntä. Hän tiesi, että tuo vanha kelpo humbugi sydämensä syvyydessä varsin hyvin tajusi olevansa vanha humbugi parka ja tajusi Lettyn olevan hänen salaisuudestaan selvillä. Ja pohjaltaan pastori epäilemättä oli liian rehellinen pakottaakseen latteita lohdutuksiaan kenellekään, joka ei kyennyt olemaan niistä kiitollinen. Jos Letty olisi voinut niistä iloita, ei hän olisi tuntenut mitään tunnonvaivoja. Hän oli olemukseltaan särkynyt mies: kykenemätön täyttämään itselleen asettamiansa vaatimuksia.
Hän oli ollut iltapäiväkävelyllään, kävelemässä "terveydekseen". Hän oli huomannut jalkaportaan takana makaavan Lettyn oikeaan aikaan voidakseen vielä kääntyä takaisin. Mutta sitten oli tullut onneton, typerä epäröinnin hetki. Nyt tuijotti Letty häneen kylmin, ilmeettömin katsein.
Hän tuijotteli vastaan, kunnes hänen pyylevät, punakat kasvonsa olivat pelkkää hämminkiä. Hän oli pahassa pulassa. Aivan kuin he olisivat sanoneet toisilleen tuhansia sanomattomia asioita.
"En aikonut", sanoi hän, "häiritä".