Jos hänellä olisi ollut tehoisa sielunlääke, kuinka mielellään hän olisikaan sen antanut!
Hän mursi lumouksen astelemalla takaisin polulle. Hän teki käsillään eleen ikäänkuin olisi aikonut niitä väännellä. Sitten hän oli paennut polkuja myöten — melkein juosten.
"Tyttö rukka!" huusi hän. "Tyttö rukka", ja jätti hänet sinne tuijottelemaan.
Letty tuijotteli — ja sitten hän puhkesi nauramaan.
Tuopa oivallista. Juuri tuollaista sopi kertoa Teddylle, kun hän vihdoinkin palaisi ja hänelle voisi jotain kertoa. Sitten hän jälleen tajusi, ettei mitään ollut olemassa ja ettei koskaan voisi enää mitkään kertomukset tulla kysymykseen. Äkkiä hän alkoi itkeä.
"Voi Teddy, Teddy", nyyhkytti hän kyynelten virratessa. "Kuinka voit minut jättää? Kuinka jaksan sen kestää?"
Hän ei ollut vuodattanut yhtään kyyneltä sen jälkeen kun ensimäiset tiedot olivat saapuneet, mutta nyt hän voi itkeä, voi itkeä surunsa ilmi. Hän antautui hillittömästi tämän siunatun lievikkeen valtaan.
6.
Itku taukoaa viimein, ja niin makasi Letty hiljaa laskevan auringon punervassa valossa.
Hän makasi niin hiljaa, että eräs ruokaa etsivä punarintasatakieli lehahti alas nurmikolle vain parin sylen päähän hänestä ja pysähtyi siihen häntä katselemaan. Sitten se hypähti vielä hiukan lähemmäksi.