Hetkisen hän taas oli puhumatta. Mutta he olivat toistensa lohdutuksena ja tiesivät sen kumpikin. He tunsivat yhteistä onnettomuustoveruuden ja helpotuksen tunnetta. Heitä oli kohdannut sama onnettomuus; toinen tiesi kuinka toisen oli laita. Se ei ollut samaa kuin niiden lohdutteluyritykset, jotka eivät olleet rakastaneet eivätkä peljänneet.
Letty otti pienen murtuneen oksan ja kaivoi sillä maahan pikku koloja.
"Se on kummallista", sanoi hän, "mutta minä olen iloinen, että sain varmuuden".
"Minä voin sen ymmärtää", sanoi mr Britling.
"Painajaisunet loppuvat… Minä en ole niinkään paljoa toivonut kuin pelännyt… Minä en tahtonut myöntää, että hän oli kaatunut tai kitunut. Sillä — minä en voinut ajatella sitä kuvittelematta sitä — kauheaksi. Nyt —"
"Nyt se on lopullisesti tiedossa", sanoi mr Britling.
"Nyt se on varmaa", sanoi Letty oltuaan hetkisen vaiti. "Nyt voi ajatella hänen nukkuvan — ijäti."
Mutta tuo ei häntä tyydyttänyt. Hänellä oli enemmän mielessään. "Ei ole enää puolinaisia epäilyksiä", sanoi hän. "Hän joko on kuollut tai elää…"
Hän katsahti mr Britlingiin ikäänkuin tiedustaakseen ymmärsikö hän.
"Ettehän suinkaan enää epäile?" kysyi mr Britling.