Vieras mies tuli helmikuun lopussa talvisena päivänä, purevan tuulen pyryttäessä talven viimeistä lumisadetta, marssien nummea pitkin Bramblehurstin rautatieasemalta, pieni musta matkalaukku paksukintaisessa kädessään. Hän oli verhoutunut huppuun päästä jalkoihin asti, ja hänen pehmeän huopahattunsa reuna peitti joka tuuman hänen kasvoistaan, paitsi kiiltävää nenänpäätä. Lunta oli kasaantunut hänen hartioilleen ja rinnalleen, ja samaten se lisäsi hänen kantamaansa taakkaa valkealla harjalla. Hän meni hoiperrellen sisälle "Vaunuja ja hevosia" nimiseen majataloon paremminkin kuolleena kuin elävänä ja paiskasi matkalaukkunsa lattialle.
"Tulta", huusi hän, "ihmisrakkauden nimessä! Huone ja tulta!"
Hän tömisteli jalkojaan, pudisti lunta vaatteistaan tarjoiluhuoneessa ja seurasi sitten rouva Hallia tämän vierashuoneeseen sopiakseen lähemmin asiasta. Sen enempää esittelemättä itseään ja heitettyään pari kultarahaa pöydälle hän asettui majataloon asumaan.
Rouva Hall sytytti tulta ja jätti hänet yksin, mennen omakätisesti valmistamaan hänelle ateriaa. Sellainen vieras, joka jäi Ipingiin talvisaikana, oli ennenkuulumaton onnensattuma, puhumattakaan siitä, että tämä tulokas ei ollut kitsastelija. Emäntä päättikin osoittautua hyvän onnensa arvoiseksi.
Niin pian kuin liikkiön paistaminen oli saatu hyvälle alulle ja Millie, vähäverinen palvelijatar, hiukan elvytetyksi muutamien näppärästi valittujen halveksivien sanojen voimalla, vei rouva Hall pöytäliinan, lautaset ja lasit vierashuoneeseen ja alkoi järjestellä pöytää erinomaisen komeaksi. Vaikka tuli paloikin vireästi, huomasi hän hämmästyksekseen vieraan yhä seisovan hattu päässä ja päällystakki yllään selin häneen tuijottamassa ikkunasta, kuinka lunta tuprutti pihalle.
Hän piti kintailla verhottuja käsiään ristissä selkänsä takana ja näytti vaipuneen ajatuksiin. Rouva Hall huomasi hänen hartioilleen sataneen lumen sulavan ja valuvan matolle.
"Saanko ottaa hattunne ja takkinne, herra", sanoi hän, "ja viedä ne keittiöön kunnollisesti kuivamaan?"
"Ette", vastasi vieras kääntymättä.
Emäntä ei ollut varma siitä, oliko kuullut oikein, ja aikoi uudistaa kysymyksensä.
Silloin vieras käänsi päätään ja katsahti häneen olkansa yli. "Pidän ne mieluummin ylläni", virkkoi hän painokkaasti. Rouva Hall huomasi hänellä olevan suuret siniset silmälasit, joihin tuli valoa sivultakin, ja tuuhean poskiparran, joka ulottui takin kauluksen yli ja peitti kokonaan hänen poskensa ja kasvonsa.