"Kuinka niin?" kysyi Kemp.
"Raha", vastasi Näkymätön Mies ja meni taas tuijottamaan ulos ikkunasta.
Hän kääntyi äkkiä. "Ryöstin ukolta — isältäni. Rahat eivät olleet hänen, ja hän ampui itsensä."
KAHDESKYMMENES LUKU
Portland-kadun varrella
Hetkisen Kemp istui ääneti, katsellen ikkunan luona seisovan päättömän olennon selkää. Sitten hän säpsähti erään ajatuksen juolahtaessa hänen mieleensä, nousi, tarttui Näkymättömän Miehen käsivarteen ja käänsi hänet pois tähystelemästä.
"Olette väsynyt", virkkoi hän, "ja minun istuessani te kävelette.
Ottakaa tuolini."
Hän asettui Griffinin ja lähimmän ikkunan väliin.
Vähän aikaa Griffin istui hiljaa. Sitten hän taas alkoi kertoa.
"Olin jo lähtenyt Chesilstowen opistosta", virkkoi hän, "kun se tapahtui. Se sattui viime joulukuussa. Olin hankkinut itselleni Lontoossa asunnoksi tilavan kalustamattoman huoneen isossa huonosti hoidetussa vuokratalossa köyhälistökorttelissa Suuren Portland-kadun varrella. Huone oli pian täynnä niitä työtarpeita, jotka olin ostanut rahoillani, ja työni jatkui säännöllisesti ja menestyksellisesti, läheten loppuaan. Olin kuin mies, joka tunkeutuu esiin tiheiköstä ja äkkiä tapaa tarkoituksettoman murhenäytelmän. Matkustin hautaamaan isääni. Mieleni oli yhä kiintynyt tutkimukseeni, enkä liikuttanut sormeakaan pelastaakseni hänen mainettaan. Muistan hautajaiset, halvat ruumisvaunut, niukat juhlamenot, tuulisen, jäätyneen mäenrinteen ja hänen vanhan yliopistotoverinsa, joka siunasi hänet — se oli ryysyinen, musta, kumarainen vanhus, joka kylmissään tuhisteli nenäänsä.