Niin yleisesti kuin taivaan valokuvaamista nykyään harjotetaankin, vaatii aivan tilapäisessä rakennuksessa tehty työ, jossa kaukoputken apuna on ainoastaan mitä alkeellisimpia kojeita käytettävissä, hyvin paljoa liikkumatonta vartioimista ahtaaseen sullotussa tilassa. Hän huokasi ajatellessaan edessään olevaa uuvuttavaa valvontaa, venytteli jäseniään ja astui lopulta tähtitorniin.
Lukija kai tuntee tavallisen tähtitieteellisen näkötornin rakenteen. Rakennus on ylimalkaan lieriömäinen muodoltaan, ja sen kevyttä puolipallomaista kattoa voidaan kääntää ympäri sisältäpäin. Keskustassa kannattaa kivinen pilari kaukoputkea, ja maan kiertoliikettä vastaamassa on kellolaite, jonka avulla voidaan kerran löydettyä tähteä keskeytymättömästi pitää silmällä. Tätäpaitsi on tukikohdalla liuta pyöriä ja ruuveja, joilla tähtitieteilijä kohdittelee putken asentoa. Liikkuvassa katossa on tietysti kaukoputken aukkoon mukautuva rako. Havaintojen tekijä istuu tai makaa viettävällä puisella laitteella, jonka saa työnnetyksi pyörillä mihin tahansa kaukoputken asento vaatii. Tähtitornissa on pidettävä mahdollisimman pimeätä, jotta tarkattavien tähtien valo loistaisi kirkkaimmin.
Lyhdyn liekki lepatti Woodhousen astuessa ympyriäiseen soppeloonsa, ja pimeä pakeni mustiin varjoihin ison koneen taakse, mistä se taas pian valon hiipuessa tuntui hiipivän takaisin kaikkialle. Rako oli pohjatonta kuulakkaa sineä, missä kuusi tähteä tuikki troopillisella säihkyllä, ja niiden säteet soluivat kalpeana hohteena lieriön mustalle pinnalle. Woodhouse siirsi kattoa ja kaukoputken ääreen astuen käänsi pyörää ja toista, kunnes iso lieriö verkkaan kiertyi uuteen asentoon. Sitte hän tähysti löytäjästä, pienestä rinnakkaiskaukoputkesta, kohensi kattoa vielä hiukan, teki muutamia viimeisiä sovitteluja ja pani kellokoneiston käyntiin. Hän riisui takkinsa, sillä yö oli kovin helteinen, ja työnsi kohdalleen epämukavan istuimen, johon oli seuraaviksi neljäksi tunniksi tuomittu. Sitte hän huoahtaen mukaantui avaruuden ihmeitä tarkkailemaan.
Tähtitornissa ei nyt kuulunut hivaustakaan, ja lyhdyn liekki himmeni yhtämittaa. Ulkoa tunkeusi toisinaan jonkun eläimen säikähdystä tahi tuskaa ilmaiseva parahdus tahi kumppaniaan kutsuva huuto, lomassa malaiji- ja dajakkipalvelijain ääniä. Tuokion kuluttua miehistä yksi alotti omituisen veisaavan laulun, johon toiset ajoittain yhtyivät. Tämän jälkeen he näyttivät käyneen levolle, sillä siltä suunnalta ei kuulunut sen enempää, ja kuiskiva hiljaisuus kävi yhä inhemmaksi.
Kellokoneisto raksutti säännöllisesti. Moskiiton kimeä ininä tutkiskeli paikkaa ja kiihtyi Woodhousen voiteesta yhä kimeämmäksi. Lyhty sammui ja tähtitorni jäi mustaksi.
Woodhouse muutti sittemmin asentoaan, kun kaukoputken vitkallinen liikunto oli liiaksi supistanut hänen mukavuuttaan.
Hän oli tarkkaamassa muuatta pientä Linnunradan tähtisikermää, josta hänen esimiehensä oli yhdessä ollut näkevinään merkillistä värivaihtelua. Se ei kuulunut laitoksen vakinaiseen työhön ja siitä syystä kenties Woodhouse oli hartaasti kiintynyt tehtäväänsä. Hän oli unohtanut kaiken maallisen, koko huomio keskitettynä kaukoputken näköpiirin suureen siniseen kehään — kehään, johon näytti olevan siroteltuna lukematon paljous tähtiä, mustaa taustaansa vasten valoa säteileviä. Tähystellessään hän ikäänkuin tunsi itsekin käyvänsä ruumiittomaksi, kuin olisi hänkin leijumassa avaruuden eetterissä. Äärettömän kaukana häämötti tähystettävä punainen täplä.
Äkkiä tähdet katosivat. Pimeä sävähdys — nyt ne näkyivät jälleen.
"Omituista",, jupisi Woodhouse. "Lintu varmaankin."
Sama toistui ja heti jälkeenpäin tärisi iso lieriö kuin kolhaistuna. Sitte kajahutteli tähtitornin kupua jymisevät iskut. Tähdet näyttivät heilahtavan syrjään, kun kaukoputki — jota ei oltu kiinnitetty tapeillaan — liukui ympäri ja pois katon raosta.