"Lintujen hinnoista puhuessa, olenpa nähnyt kameelikurjen maksavan kolmesataa puntaa", sanoi eläintentäyttäjä tarinoidessaan nuoruutensa matkustuksista. "Kolmesataa puntaa!"
Hän tähysteli minua silmälasiensa yli. "Ja toisenkin, josta ei huolittu neljääsataa."
"Ei", hän sanoi, "niissä ei ollut mitään erityisen rodun merkkejä. Ne olivat vaan tavallisia kameelikurkia. Olivat hieman värinsäkin menettäneitä — ruokahoidon vuoksi. Eikä ollut mitään rajotettua saantiakaan. Olisi luullut viiden kameelikurjen olleen halvassa hinnassa Taka-Intiasta tulevalla laivalla. Mutta seikka oli se että yksi niistä oli niellyt timantin.
"Mies, jolta se sen sai oli Sri Mollini padisha, hirmuinen keikari, voisi sanoa pääkaupunkilaiskeikari kantapäästä kaulaan, ja sitte ruma musta pää ja pyllähtelevä turbaani, jossa tämä timantti välkkyi. Linnun peijakas noukkasi sen ja kun mies nosti hälinän se kai älysi tehneensä väärin ja meni toisten joukkoon säilyttääkseen tuntemattomuutensa.
"Kaikki tapahtui minuutissa. Minä olin ensimäisiä saapumaan, ja siinä tuo pakana ruikutti jumaliaan ja kaksi merimiestä sekä lintujen hoitaja nauroivat pakahtuakseen. Se oli lystikäs tapa menettää timanttinsa. Lintujen hoitaja ei ollut sattunut juuri silloin saapuville, joten hän ei tiennyt mikä lintu kolttosen teki. Aivan hukassa siis. Totta puhuen en ollut puoleksikaan pahoillani. Tuo mokoma oli kerskunut timanttipahaisestaan siitä asti kuin laivaan tuli.
"Tuollainen asia kulkee siunaaman ajassa laivan keulasta perään. Jokainen puhui siitä. Padisha meni alas kajuuttiin tunteitaan salatakseen. Päivällisellä — hän söhri suihinsa oman pöydän ääressä kahden muun hindun kanssa — kapteeni pyrki irvistelemään hänelle siitä ja hän joutui kovaan kiihkoon. Hän kääntyi istuimellaan ja puhui korvaani. Hän ei ostaisi lintuja; hän tahtoisi timanttinsa. Hän vetosi oikeuksiinsa Englannin alamaisena. Hänen timanttinsa täytyi löytyä. Hän oli luja siinä. Hän valittaisi Ylähuoneeseen. Lintujen hoitaja oli noita pölkkypäitä, joihin ei missään nimessä saa uutta ajatusta mahtumaan. Hän torjui kaikki ehdotukset minkäänlaisesta lääkäröimisestä. Hänen ohjeinaan oli ruokkia niitä sillä ja sillä tavalla ja kohdella niitä sillä ja sillä tavalla, ja poikkeeminen niiden ruokkimisesta sillä ja sillä tavalla ja niiden kohtelemisesta sillä ja sillä tavalla saattoi toimittaa hänelle potkut toimestaan. Padisha oli vaatinut mahapumppua — vaikk'eihän sitä voi linnulle tehdä. Tämä padisha oli päntännyt päähänsä runsaat määrät pintapuolista lakituntemusta, kuten bengali vietävät yleensä, ja hoki hakevansa pidätysoikeuden lintuihin, ja sen semmoista. Mutta muuan vanhempi mies, joka sanoi poikansa olevan Lontoossa asianajajana, kiisti sen mitä lintu nielee ipso facto jäävän eriämättömäksi osaksi linnusta, ja padishan ainoan keinon olevan etsiä vahingonkorvausta, ja siinäkin tapauksessa saattaisi olla mahdollista todistaa hänen oman huolimattomuutensa myötävaikuttaneen vahingon aiheutumiseen. Hänellä ei ollut mitään menettelyvapautta kameelikurkeen nähden joka ei ollut hänen omansa. Tuo sai padishan suunniltaan, etenkin kun useimmat meistä mielipiteenään lausuivat että tämä käsitys oli ainoa järjellinen. Laivassa ei ollut ainoatakaan lakimiestä kysymystä ratkaisemassa, joten puhelimme kaikki kutakuinkin vapaasti. Vihdoin Adenista lähdettyä hänkin näytti taipuneen yleiseen mielipiteeseen ja meni vaivihkaa hoitajan luo tekemään tarjouksen kaikista viidestä kameelikurjesta.
"Seuraavana aamuna nousi aamiaispöydässä aika metakka. Miehellä ei ollut mitään valtuutta lintujen myymiseen eikä mikään mahti saanut häntä ottamaan sellaista kuuleviin korviinsakaan; mutta hän kuului kertoneen padishalle että muuan puoliverinen europalainen nimeltä Potter oli jo tehnyt hänelle tarjouksen, ja sillä perusteella padisha meidän kaikkien edessä syytti Potteria kunniattomaksi. Mutta luulenpa että useimmat meistä katsoivat Potterin menetelleen hyvinkin nokkelasti, ja tiedän että kun Potter ilmaisi Adenista lähettäneensä Lontooseen lintujen omistajille sähköteitse ostotarjouksen ja saavansa vastauksen Suetsiin, minä hyvänlaisesti kirosin menetettyä tilaisuutta.
"Suetsissa padisha puhkesi kyyneliin — todellisiin karpaloitseviin kyyneliin — kun Potterista tuli lintujen omistaja, ja tarjosi hänelle suoraapäätä kaksisataa viisikymmentä puntaa koko erästä, enemmän kuin kaksisataa prosenttia Potterin maksamasta hinnasta. Potter sanoi ennen menevänsä hirteen kuin luopuvansa höyhenestäkään — aikovansa tappaa ne yksitellen ja etsiä timantin; mutta jälkeenpäin punnittuansa asiaa hän hiukan pehmeni. Hän oli pelaaja ennen kaikkea tämä Potter, hieman omituinen kortinlyönnissä, ja tällainen onkimisarvonta oli kai vasiten omiaan hänen ohjelmaansa. Ainakin hän leikin innossa tarjoutui myymään linnut erikseen eri henkilöille huutokaupalla, pohjahintana 80 puntaa linnulta. Mutta yhden niistä hän sanoi aikovansa pitää omaa onneansa koettaakseen.
"Ota huomioon että timantti oli kallisarvoinen — eräs pikkarainen juutalais-ukko, timanttikauppias, joka oli matkassamme, oli arvioinut sen kolmeen neljään tuhanteen, padishan näyttäessä sitä hänelle — ja tämä kameelikurkipeluun aate tarttui lujasti mieliin. Sattuipa että minä olin parina kertana ollut puheissa kameelikurkien hoitajan kanssa kaikenlaisista asioista, ja aivan sattumalta hän oli sanonut erään linnuista käyneen huonovointiseksi, ja hän epäili huonoa ruuansulatusta. Sillä oli yksi häntäsulka miltei kauttaaltaan valkea, joten se oli tunnettavissa, ja kun siis seuraavana päivänä huutokauppa alkoi siitä, minä korottaa tohautin padishan kahdeksankymmentäviisi yhdeksäänkymmeneen. Taisin olla hiukkasen liian varma ja kiihkeä tarjouksessani ja jotkut toisista äkkäsivät minun vainunneen jotakin. Ja padisha äityi tavottamaan lintua kuin järkensä menettänyt. Vihdoin juutalainen timanttikauppias sai sen 175 punnasta ja padisha huusi 180 juuri vasaran pudottua pöytään — niin Potter selitti. Kaikessa tapauksessa juutalainen sen sai, ja siinä paikassa hän haki pyssyn ja ampui sen. Potter nosti sen päiväisen mekkalan, sanoen sen vaikeuttavan toisien kolmen myyntiä, ja padisha tietysti käyttäysi kuin löyhkäpää; mutta kaikki olimme hirmuisessa kiihkossa. Olinpa iki iloissani, sen takaan, kun leikkely ei saanutkaan mitään timanttia näkyviin — iki iloissani. Olin itse mennyt sataanneljäänkynnneneen.
"Pikku juutalainen käyttäysi kuten juutalaiset yleensä — hän ei näyttänyt olevan erityisemmästi millänsäkään huonosta onnestaan; mutta Potter kieltäysi pitkittämästä huutokauppaa ennen kuin oli sovittu ettei tavaroita luovutettaisi myynnin ollessa kesken. Pikku juutalainen tahtoi kiistää että tapaus oli poikkeuksellinen, ja koska mielipiteet sattuivat jokseenkin tasan, niin toimitus lykättiin seuraavaan aamuun. Meillä oli vilkas päivällispöytä sinä päivänä, usko pois, mutta lopulta Potter sai tahtonsa tapahtumaan, koska oli järkeen menevää että hänen oli turvallisinta pitää kaikki linnut ja että meidän piti antaa hänelle jonkin verran vastinetta urheilijamaisesta käytöksestään. Ja se vanha herrasmies, jonka poika oli lakimies, sanoi tuumiskelleensa asiaa päin ja toisin ja vahvasti epäilevänsä, eikö linnun tultua avatuksi ja timantin löydetyksi sitä pitänyt antaa takaisin oikealle omistajalle. Muistan vetäneeni esille että tähän kohtaan ulottui aarteenlöytöä koskeva laki — niinkuin asianlaita totisesti olikin. Syntyi kuuma väittely ja me sovimme siitä että oli toden teolla hupsua tappaa lintu laivan kannella. Sitte vanha herrasmies, ryhtyen laajasti lavertelemaan lakitiedettä, yritti tehdä selväksi että myynti oli arpajaisten pitoa ja laitonta, ja vetosi kapteeniin; mutta Potter sanoi myyvänsä linnut pelkästään kameelikurkina. Hän ei tahtonut kaupita timantteja, hän sanoi, eikä tarjonnut sitä houkutukseksi. Hänen kaupaksi asettamansa kolme lintua eivät sikäli kuin hän osasi tietää ja uskoa sisältäneet timantteja. Se oli siinä jonka hän piti — niin hän toivoi.