"Hinnat olivat siitä huolimatta korkealla seuraavana päivänä. Nousun aiheutti tietysti se että nyt oli neljä mahdollisuutta viiden asemesta. Linnut peijakkaat nousivat keskimäärin 227 puntaan, eikä tämä padisha, kumma kyllä, hankkinut ainoatakaan niistä itselleen — ei ainoatakaan. Hän piti liian suurta hälinää, ja kun olisi pitänyt tehdä tarjouksia hölisi pidätysoikeuksista; sitäpaitsi oli Potter hieman liian tuikea häntä kohtaan. Yksi joutui eräälle hiljaiselle upseerille, toinen tuolle pikku juutalaiselle, ja kolmannen saivat laivan koneenkäyttäjät yhtiössä. Ja sitte Potterin näytti äkkiä tulevan surku kauppojansa ja hän sanoi heittäneensä menemään varmat tuhannen puntaa ja varsin luultavasti saavansa tyhjän arvan ja aina olleensa pöhkö, mutta kun minä menin häntä pikkuisen haastattamaan, aikoen saada hänet panemaan viimeisen mahdollisuutensa puoliksi, niin huomasin hänen jo myyneen pidättämänsä linnun eräälle valtiomiehelle, joka oli lomakautenaan käynyt tutkimassa intialaisia tapoja ja yhteiskunnallisia kysymyksiä. Tuo viimeinen oli se kolmensadan punnan lintu. No, kolme noita mokomia vietiin maihin Brindisissä — vaikka vanha herrasmies intti sen olevan tulliasetusten rikkomista — ja Potter ja padisha astuivat myös maihin. Hindu näytti olevan puolittain päästään vialla nähdessään rakkaan timanttinsa menevän niin sanoakseni sen ja tämän tien. Herkeämättä hoki hän hankkivansa pidätysoikeuden — hänellä oli se aivoihinsa lyöttyneenä — ja antoi nimensä ja osotteensa lintujen ostajille, jotta he tietäisivät minne lähettää hänen timanttinsa. Yksikään heistä ei halunnut hänen nimeään eikä osotettaan, eikä suostunut omaa olopaikkaansa ilmoittamaan. Kävipä siinä aika suukopu — laivasillalla. Kaikki lähtivät eri junilla. Minä jatkoin matkaani Southamptoniin ja näin siellä maihin astuessani linnuista viimeisen; se oli tuo koneenkäyttäjien ostama ja seisoi komentosillan lähellä isossa tavaravasussa, näyttäen niin luisevalta ja hullunkuriselta puitteelta kallisarvoiselle timantille kuin konsanaan saa nähdä — jos se oli puitteena kallisarvoiselle timantille.
"Miten se päättyi? Oh! niin vaan. Niin — kenties. Tosiaankin, eräs seikka vielä voi olla valaistukseksi. Noin viikkoa jälkeen maihin tuloani minä kävelin Regent-katua ostoksillani, ja kenenkä näinkään käsikynkässä mitä iloisimmalla tuulella patikoivan edelläni muun kuin padishan ja Potterin. Kun sitä ajattelee — —
"Niin. Olen sitä ajatellut. Ei vain, katsos, ole epäilemistäkään siitä että timantti oli oikea. Ja padisha oli ylhäinen hindu. Olen nähnyt hänen nimensä sanomalehdissä — usein. Mutta tokko lintu todella nieli timantin, se on toinen asia, kuten sanot."
AARRE METSÄSSÄ.
Kanootti lähestyi nyt maata. Lahti laveni ja riutan vaahtoavassa aallokossa ilmaisi aukeama pienen joen suun olevan kohdalla; jalan astumattoman metsän tiheämpi ja tummempi vehreys osotti sen juoksua alas etäistä rinnettä. Metsä ulottui tässä rannan hietikkoon asti. Kaukana taampana, häämyisinä ja melkein pilvimäisinä piirteiltään, nousivat vuoret kuin jäätyneet aallot. Meri oli tyven, paitsi melkein huomaamatonta kohoilua. Aurinko paahtoi täydeltä terältä.
Kaiverruksilla kirjailtua melaa pitelevä mies pysähtyi. "Sen pitäisi olla täällä jossakin", hän huomautti. Hän veti melan kanoottiin ja antoi käsivartensa valahtaa polville.
Toinen mies oli istunut kanootin keulassa, tiukkaan tähystellen maata.
Hänellä oli keltainen paperiarkki polvellaan.
"Tules katsomaan tätä, Evans", hän pyysi.
Kumpainenkin puhui matalalla äänellä ja heidän huulensa olivat sierottuneet ja kuivat.
Evansiksi nimitetty mies tuli hoipertaen pitkin kanoottia kunnes saattoi katsella toverinsa olan yli.