Paperi oli järeästi töherretyn kartan näköinen. Paljosta laskoksille taittamisesta se oli rutistunut ja miltei hajalle kulunut, ja toinen mies piteli virttyneitä kappaleita yhdessä repeytymäin kohdalta. Siitä saattoi hämärästi erottaa melkein haihtuneena lyijykynäpiirroksena lahden ääriviivat.
"Tässä", virkkoi Evans, "on riutta ja tässä on aukeama." Hän siirsi peukalonsa kynttä kartalla. "Tämä käyrä ja polveileva viiva on joki — kelpaisipa siitä nyt saada siemaus! — ja tämä tähti on itse paikka."
"Katsos tätä pisteviivaa", sanoi karttaa pitelevä mies; "se on suora viiva, ja se kulkee riutan halkeamasta palmupuurykelmään. Tähti tulee juuri siinä missä se leikkaa jokea. Meidän täytyy panna merkille paikka meloessamme lantaisiin."
"Minua ihmetyttää", tuumi Evans tovin kuluttua, "mitä nämä pienet merkit tässä alhaalla ovat. Näyttävät talon asemakaavalta tahi sellaiselta; mutta mitä kaikki nämä sinne tänne viittovat ajatusviivat pyhittävät, sitä en osaa aavistaa. Ja mitä kirjotusta tuossa on?"
"Kiinankieltä", selitti karttaa pitelevä.
"Tietysti niin! Hän oli kiinalainen", myönsi Evans.
"Ne kaikki olivat", lisäsi kartan pitelijä.
Molemmat istuivat muutaman minuutin maihin tuijottaen, kanootin ajelehtaessa verkalleen. Sitte Evans vilkaisi melaan.
"Sinun vuorosi meloa nyt, Hooker", hän muistutti.
Ja toinen käänsi karttansa tyynesti kokoon, pisti sen taskuunsa, siirtyi varovasti Evansin ohi ja alkoi meloa. Hänen liikkeensä olivat raukeat kuin melkein lopulleen voimansa uuvuttaneen miehen.