Evans istui silmät puoli ummessa, katsellen koralliriutan kuohuisen hyrskyn hiipimistä lähemmä ja lähemmä. Taivas oli nyt kuin ahjo, sillä aurinko alkoi olla korkeimmillaan. Vaikka he olivat niin lähellä aarretta, hän ei tuntenut riemua mitä oli odottanut. Asemakaavan anastamiseksi kestetyn nujakan kiihkeä jännitys ja pitkällinen öinen matka varustamattomassa kanootissa mannermaalta oli, hänen omia sanojaan käyttääkseen, "saanut sen kuivumaan". Hän koetti reipastuttaa itseään kohdistamalla mielensä kultakankiin, joista kiinalaiset olivat puhuneet, mutta se ei pysynyt niissä; se palasi päätähavin ajattelemaan joessa lorisevaa suolatonta vettä ja huulien ja kurkun miltei sietämätöntä kuivuutta. Meren tasainen loiskuminen riutalle kävi nyt kuuluviin, ja sillä oli miellyttävä sointu hänen korvissaan; vesi lipatti kanootin kylkeen ja mela tippuili joka vetäisyn välillä. Hän alkoi torkkua.
Hän tajusi vielä hämärästi ympäristönsä, mutta omituinen unikudos punoutui hänen aistimuksiinsa, Jälleenkin oli yö jona hän ja Hooker olivat päässeet kiinalaisten salaisuuden perille; hän näki puut kuutamossa, pikku nuotion ja kolmen kiinalaisen mustat hahmot — joita toisaalta kuutamo hopeoitsi ja toisaalta liekkien roihu punasi — ja kuuli heidän puhelevan kiinalaisenglantia - sillä he olivat eri maakunnista kotoisin. Hooker oli ensin älynnyt heidän keskustelunsa suunnan ja viitannut häntä kuuntelemaan. Katkelmia keskustelusta jäi kuulematta ja katkelmia käsittämättä. Espanjalainen kaljuuna Filippineiltä toivottomasti karilla, sen aarre haudattuna vastedes noudettavaksi, siinä tarinan tausta; haaksirikkoutunut taudin harventama miehistö, riita tahi käsirysy, ja kurin puute, ja viimein veneisiinsä lähteminen tietymättömiin jääden. Sitte Tshang-hi vain vuosi takaperin maissa samoillessaan oli tavannut kaksisataa vuotta kätkössä olleet kanget, karannut junkistaan ja suunnattomalla työllä haudannut ne uudestaan yksinänsä, mutta peräti turvallisella tavalla. Hän pani suurta painoa tälle turvallisuudelle — se oli hänen salaisuutensa. Nyt hän tarvitsi apua palatakseen ja ne ylös kaivaakseen. Äkkiä pikku kartta liehahti ja äänet alenivat. Oiva juttu kahden haaksirikkoutuneen brittiläisen vetelehtijän kuultaviin! Evansin uni siirtyi hetkeen jolloin hänellä oli Tshang-hin kankipalmikko kädessään. Kiinalaisen henki tuskin on pyhä kuten europalaisen. Tshang-hin viekkaat pienet kasvot, ensin tuikeat ja raivokkaat kuin säikähdytetty käärme, ja sitte pelokkaat, petolliset ja surkeat, kävivät unessa valtaisen näkösälle. Lopulta Tshang-hi oli irvistänyt, mitä käsittämättömimmällä ja ylen oudolla tavalla. Yhtäkkiä tapausten sarja sukeusi kovin epämieluiseksi, kuten unessa väliin käy. Tshang-hi sopotti häntä uhaten. Hän näki unissaan kasoittain kultaa, ja Tshang-hin ehättävän väliin ja ponnistelevan pidättääkseen häntä loitompana. Hän tarrasi Tshang-hia kankipalmikkoon — miten iso tuo keltainen vinosilmä olikaan, ja miten hän rimpuili ja irvisteli! Hän yhä kasvoi isommaksikin. Sitte kiiltävät kultakasat muuttuivat tohisevaksi ahjoksi, ja jättiläismäinen paholainen, hämmästyttävästi Tshang-hin näköinen, isoa mustaa häntää lukuunottamatta, alkoi syöttää häntä hiilillä. Ne polttivat suuta hirveästi. Toinen paholainen kiljui hänen nimeään: "Evans, Evans, sinä unikeko!" vai oliko se Hooker?
Hän heräsi. He olivat lantaitten suussa.
"Tuolla ovat ne kolme palmua. Paikan täytyy olla suorassa suunnassa tuohon pensasryhmään nähden", virkkoi hänen kumppaninsa. "Pane se merkille. Jos menemme noiden pensaiden luo ja sitte työnnymme tiheikköön suorassa suunnassa täältä, niin jokirantaan päästessäni me tulemme paikalle."
He näkivät nyt missä joen suu avautui. Näkö virkisti Evansia. "Pian, mies", hän huudahti, "tai minun jumaliste täytyy ryypätä merivettä!" Hän jyrsi kättään ja tuijotti kallioitten ja vehmaan viidakon lomissa kiertelevään hopeaiseen juovaan.
Äkkiä hän kääntyi melkein tuimasti Hookeriin. "Anna minulle mela", hän sanoi.
Niin he saapuivat joen suulle. Kappaleen matkaa ylemmä tultua Hooker otti vettä kämmeneensä, maistoi sitä ja sylkäisi pois. Hiukan edempänä hän yritti taas. "Tämä kelpaa", hän sanoi, ja he alkoivat ahnaasti juoda.
"Hiiteen tämä!" tokaisi Evans. "Liian hidasta." Ja vaarallisesti nojautuen kanootin keulan yli hän alkoi imeä vettä huulillaan.
Juotuansa he ohjasivat kanootin pienen puronuomaan ja olivat astumaisillaan maihin rehevään vesaikkoon, joka riippui vesirajan yli.
"Meidän täytyy kömpiä tämän läpi rannalle löytääksemme pensaamme ja päästäksemme samalle viivalle aarrepaikkaan nähden", huomautti Evans.