"Sen uskon", virkkoi arpikasvoinen mies. "Sindbadin vaakalintu oli vain haikua niistä. Mutta milloin noita luita löydettiin?"
"Kolme tai neljä vuotta takaperin — '91, muistelen. Miksi?"
"Miksi? Syystä että minä löysin niitä — helkkarissa — siitä on jo melkein kaksikymmentä vuotta. Elleivät Dawsonit olisi olleet typeriä tuohon palkkaan nähden, niin he olisivat saattaneet ottaa koko myynnin yksinomaan haltuunsa…. Minä en voinut estää tuota veneen pahusta joutumasta vesiajolle."
Hän pysähtyi. "Paikka on arvatenkin sama. Suon tapainen runsaan puolentoista sadan kilometrin päässä Antananarivosta. Sattuuko teillä olemaan tietoa? Sinne on mentävä veneillä rannikkoa pitkin. Ette kenties satu muistamaan?"
"En. Luullakseni Andrews sanoi jotakin suosta."
"Sen täytyy olla sama. Se on itärannikolla. Ja vedessä on jotakin mikä säilyttää mätänemiseltä. Kreosotilta se haisee. Muistutti minua Trinidadista. Vieläkö munia löysivät? Muutamat minun löytämistäni munista olivat puolentoista jalan mittaisia. Suo kaartaa ympäri, nähkääs, saartaen erilleen tuon jättöalueen. Kovin suolainenkin se on. No… Olipa minulla merkillisiä hetkiä siellä! Löysin jäännökset aivan sattumalta. Läksimme munia hakemaan, minä ja kaksi alkuasukasta, kaikki tiukkaan sullottuina tuollaiseen kummalliseen kanoottiin mitä siellä käytetään, ja samalla löysimme nuo luut. Meillä oli teltti ja neljäksi päiväksi muonavaroja, ja asetuimme majailemaan eräällä lujapohjaisella kohdalla, Sen ajatteleminen saa omituisen tervankatkun vieläkin tuntumaan nenässäni. Se on lystikästä työtä. Käydään sohiskelemassa liejua rautariu'uilla. Tavallisesti muna rusentuu. Kuinkahan kauvan siitä lienee kun noita æpyorniksia todella eli. Lähetyssaarnaajat sanovat alkuasukasten kertovan juttuja ajoilta, jolloin niitä oli elossa, mutta itse en ole sellaisia milloinkaan kuullut. [Kenenkään europalaisen ei tiedetä nähneen elävää æpyornista; epäiltävänä poikkeuksena on MacAndrew joka kävi Madagaskarilla v. 1745. Tekijän muist.] Mutta varmasti olivat meidän saamamme munat yhtä tuoreita kuin olisivat olleet äsken munittuja. Tuoreita! Kantaessaan niitä alas veneelle toinen neekerini pudotti yhden kiveen ja se murskaantui. Kylläpä pöllytin sitä koheloa! Mutta pahenematon se oli, ei tuoksahtanutkaan, ja kuitenkin oli emä ollut kuolleena ehkä neljäsataa vuotta. Syytti tuhatjalkaisen purreen. Vaan olenpa harhaantumassa tarinani tolalta. Meiltä oli mennyt koko päivä rapakon tonkimiseen ja munien penkomiseen eheinä esille, ja olimme kaikki mustan mutakuoren peitossa, ja luonnollisesti olin ärtyinen. Mikäli tiesin olivat nuo ainoat munat mitä konsanaan on saatu ilman ainoatakaan säröä talteen otetuksi. Kävin jälkeenpäin katsomassa Lontoon luonnontieteellisessä museossa; ne olivat kaikki säröisiä, kokoonliitettyjä kuin mosaiikki, ja oli palasia poissakin. Minun olivat täydellisiä ja aijoin takaisin päästyäni puhaltaa ne tyhjiksi. Tietysti minua suututti typerä tomppeli, joka pelkän tuhatjalkaisen vuoksi tipautti hukkaan kolmen tunnin työn. Ympäri korvia annoin runsaalla mitalla."
Arpikasvoinen mies otti taskustaan savipiipun. Asetin tupakkakukkaroni hänen eteensä. Hän pisti hajamielisenä piippuunsa.
"Entä muut? Saitteko ne kotiin? En muista —"
"Siinä on tarinan jatkon kummallisuus. Minulla oli kolme muuta. Aivan tuoreita munia. No, me panimme ne veneeseen, ja sitten läksin telttiin kiehauttamaan kahvia, jättäen nuo kaksi pakanaa alas rantahietikolle — toisen pistostansa mukamas parantelemaan ja toisen häntä avustelemaan. Mieleeni ei juolahtanut että nuo peijakkaat saattaisivat käyttää hyväkseen omituista asemaani tehdäkseen riidan. Mutta kaiketi oli tuhatjalkaisen myrkky ja saamansa potkaisu saanut toisen suunniltaan — äkäpäinen hän oli aina ollut — ja hän viekotteli toisen.
"Muistan istuneeni tupakoimassa ja vettä keittämässä väkiviinalampun avulla, joka minulla tavallisesti oli mukanani tällaisilla matkoilla. Aina väliin ihailin päivänlaskussa väilyvää suomaisemaa. Kaikki mustina ja veripunaisina juovina — kaunis näky. Ja ylhäällä taampana nousi maa harmaana ja häämyisenä vuoriksi, joiden kohdalla taivas hehkui punaisena kuin sulattimon suu. Ja viidenkymmenen metrin päässä selkäni takana nuo villityt pakanat — vähääkään piittaamatta ympäristön rauhallisesta sävystä — vehkeilivät karkumatkaa veneellä, jättääkseen minut ypö yksikseni kolmen päivän muonavaroille ja kangastelttiin, ainoana juomavarastona pienoinen vesinassakka. Kuulin jonkinlaisen haukahduksen takaapäin, ja jo olivat kanootissa — veneeksi sitä ei oikeastaan voinut sanoa — parinkymmenen metrin päässä rannasta. Älysin oitis mitä oli tekeillä. Pyssyni oli teltissä eikä minulla sitäpaitsi ollut luoteja — ainoastaan linnunhauleja. He tiesivät sen. Mutta minulla oli taskussani pieni revolveri ja sieppasin sen käteeni hietikolle juostessani.