"Kuitenkin täytyi minun pistellä suihini tuo eriskummallisuus, joka pala, ennenkuin sain koralliriutan näkyviini, ja muutamat suuntäydet olivat hiton vastenmielisiä. Kolmannen jätin rauhaan. Pitelin sitä valoa vasten, mutta kuori oli liian paksu voidakseni päästä hajullekaan siitä mitä sisällä tapahtui; ja vaikka olin kuulevinani veren tykytystä, niin saattoi se olla omien korvieni huminaa.
"Sitte ilmestyi kehäriutta. Ilmestyi päivännoususta, niin sanoakseni, äkkiä ihan lähelleni. Ajauduin suoraan sitä kohti kunnes olin noin kilometrin päässä rannasta, en enempää, vaan silloin virta kääntyi ja minun täytyi maihin päästäkseni meloa niin navakasti kuin saatoin käsilläni ja æpyornismunan kuoren siekaleilla. Perille kumminkin pääsin. Se oli aivan tavallinen kehäriutta, noin kahdeksan kilometriä ympärimitaten; puita oli harvakseltaan, keskemmällä pulppusi lähde ja lantaat vilisivät täynnä papukaijakalaa. Munan maihin vietyäni asetin sen sopivaan aurinkoiseen paikkaan nousuvesirajan yläpuolelle, antaakseni sille kaikki kehitysmahdollisuudet mitä vallassani oli; laahasin sitte kanootin turvaan ja samosin tutkiskelemaan seutua. Kylläpä kehäriutta on merkillisen yksitoikkoinen asumasija! Heti lähteen löydettyäni tuntui kaikki mielenkiinto hälvenevän. Poikuusvuosina en tiennyt mitään muhkeampaa ja urheampaa kuin Robinson Crusoelaisuus, mutta tuo paikka oli pitkäpiimäinen kuin saarnakirja. Kuljeskelin etsimässä syötävää ja tuumiskelin sitä ja tätä; mutta kyllä jo ennen ensimäisen päivän loppua olin ikävään kuolla. Hyvää onneani osottaa se että jo samana päivänä sää vaihtui. Nousi pohjoisesta ukkosmyrsky ja sipaisi saartani, ja yöllä sain rajutuulen mukana niskaani rankkasateen. Eihän olisi kanootin kumoon menemiseen paljoa tarvittu.
"Olin nukkumassa kanootin alla, ja muna oli onnellisesti hiedassa ylempänä, ja ensimäinen mitä muistan oli tohina kuin sadan piikiven takominen veneen pohjaa vasten ja vesivirtojen syöksähtely ylitseni. Olin nähnyt unta Antananarivosta, ja nousin istualleni ja hoilasin Intoshia kysyäkseni akalta mitä oli tekeillä, ja hapuilin tuolia, jolla tulitikut olivat. Sitte muistin missä olin. Rantaan vyöryi fosforihohteisia aaltoja ikäänkuin minut nielläkseen, ja muu oli yössä pikimustaa. Ilma ihan ulvahteli. Pilvet tuntuivat melkein maata hiipovan ja sadetta tulvi kuin olisi taivas ollut uppoamassa ja sieltä ammenneltu vettä pitkin kansiräystäitä. Summaton vesivuori kiemurteli minua kohti kuin tulinen käärme, ja minä pötkin pakoon. Sitte muistin kanootin ja juoksin alas sen luo aallon vetäytyessä sihisten takaisin; mutta se oli kadonnut. Nyt johtui muna mieleeni ja tunnustelin tietäni sinne asti. Se oli koskemattomana ja hyvässä turvassa ankarimmiltakin aalloilta, joten istahdin sen viereen ja värjöttelin seurana. Voi tavatonta millainen yö se oli!
"Myrsky taukosi ennen aamua. Päivän koittaessa ei ollut pilven rippeitäkään taivaalla, ja pitkin rantaa oli laudanpalasia hajallaan — siinä oli niin sanoakseni kanoottini luuranko nivelistään irrallaan. Mutta siitä sain kuitenkin jotakin tekemistä, sillä kahta likekkäin kasvavaa puuta käyttäen rakensin noista jäännöksistä jonkinlaisen myrskysuojan. Ja sinä päivänä muna kuoriutui.
"Kuoriutui, niin, kun olin nukkumassa sitä päänalusena käyttäen. Kuulin hutkauksen ja tunsin täräyksen ja hätkähdin istualleni; munan toinen pää oli nokkaistu pois ja oudon näköinen pieni ruskea pää vilkuili minuun. 'Hei!' sanoin, 'terve tuloa!' ja hiukan työläästi se kapusi ulos.
"Tulokas oli näpsä herttainen pienokainen ensimältä, pienen kanan kokoinen — jokseenkin muiden linnunpoikasien kaltainen, ainoastaan isompi. Sen höyhenpuku oli aluksi likaisen ruskea, ja sitä peitti jokin pian pois kuoriutuva harmaa rohtuma, ja tuskin sitä saattoikaan höyheniseksi sanoa — pikemmin oli se untuvaista karvaa. Voin tuskin sanoin ilmaista kuinka mielissäni olin tulokkaasta. Robinson Crusoe ei lähestulkoonkaan riittävästi kuvaile yksinäisyyttänsä. Mutta tässä oli hauskaa seuraa. Se tirkisteli minua ja iski silmää sitä kanan tavoin edestä taaksepäin liikuttaen, piipahti ja alkoi heti nokkia kuin ei olisi mitään tulla haudotuksi kolmesataa vuotta myöhästyneenä. 'Hauskaa nähdä sinua, Perjantai!' virkahdin, sillä tietysti olin heti munan kehittymisen kanootissa huomatessani päättänyt nimittää sen Perjantaiksi, jos siitä poikanen sukeutuisi. Olin hiukan huolissani sen ravinnosta, joten annoin sille oitis palasen papukaijakalaa. Se nielaisi sen ja avasi nokkansa lisää saadakseen. Se minua ilahutti, sillä jos se noissa olosuhteissa olisi ollut vähääkään nirsu, niin olisi minun ollut pakko lopultakin syödä se.
"Ette usko kuinka hauska lintu tuo æpyorniksenpoikanen oli. Se seurasi kintereilläni heti alusta. Se seisoskeli vieressäni, katselemassa kalastellessani lantaissa ja kävi osakkaaksi kaikkeen mitä pyydystin. Ja järkeväkin se oli. Rannalla oli iljettäviä vihreitä känsäisiä olioita, etikkakurkun kaltaisia, ja yhtä sellaista yritettyään se sai vatsanväänteitä. Sen koommin ei se niihin enää edes vilkaissut.
"Ja se kasvoi. Melkein silmin nähden. Ja minä kun en milloinkaan ole ollut suuresti seuramies, niin sen hiljaiset, ystävälliset tavat sattuivat minulle paki parahiksi. Lähes kahden vuoden ajan me olimme niin onnellisia kuin tuollaisella saarella saattoi olla. Mitään liikehuolia minulla ei ollut, tiesinhän palkkani keräytyvän säästöön Dawsoneilla. Silloin tällöin näimme purjelaivan, mutta yksikään ei tullut lähelle. Huvikseni koristelin saarta merisiileistä ja monenmoisista kirjavista näkinkengistä sommittelemillani kuvioilla. Melkein ylt'ympäri riutan sovitin isoilla kirjaimilla ÆPYORNIS-SAARI nimen, samaan tapaan kuin vanhassamaassa näkee rautatieasemilla värillisistä kivistä muodosteltavan, ja kaikenlaisia suuretieteellisiä tehtäviä ja piirroksia. Aikaani vietin myös katsellen miten tuo ihmelintu harppaili pitkin riuttaa ja kasvoi, kasvamistaan kasvoi; ja laskeskelin miten voisin saada sitä näyttelemällä toimeentuloni, jos konsanaan ihmis-ilmoille pääsisin. Ensimäisen sulkasadon jälkeen se komistui, sai harjan ja sinisen heltan sekä pyrstökseen vihreän töyhdön. Ja sitten yritin aprikoida oliko Dawsoneilla mitään oikeutta vaatia sitä omakseen vai ei. Myrskysäillä ja sadekautena lojuimme lämpöisesti vanhasta kanootista laittamani suojuksen alla, ja minä juttelin sille valeita kotimaahan jääneistä ystävistäni. Ja myrskyn jälkeen aina teimme kierroksen saarella nähdäksemme oliko mitään ajautunut rantaan. Se oli tavallaan paimentolais-idylliä. Jos minulla vaan olisi ollut tupakkaa, niin tuo olisi suorastaan taivaalta tuntunut.
"Toisen vuoden lopulla tärveltyi pikku paratiisimme. Perjantai oli silloin noin neljätoista jalkaa korkea maasta nokan kärkeen, iso pää oli leveä kuin kuokanterä ja suunnattomat keltakehäiset ruskeat silmät samassa asennossa kuin ihmisen — ei näkymättömissä toinen toisestaan kuin kanan. Höyhenpuku oli hieno — ei kameelikurjen puolittaista suruvaatetusta — väriltään ja kudokseltaan kasuaria muistuttava. Ja silloin se alkoi pörhistellä harjaansa minulle ja olla olevinansa ja ilmaista äkäistä luonnetta…
"Vihdoin sattui minulle pitkäksi aikaa huonohko kalaonni, ja se äityi kummallisen miettiväisenä kärkkymään kintereilläni. Luulin sen syöneen merikurkkuja tahi muuta vaikeasti sulavaa, vaan se olikin todella vain tyytymätön puolestaan. Minäkin olin nälissäni ja viimein kalan saadessani tahdoin sen itselleni. Olimme kumpikin ärtyisellä tuulella sinä aamuna. Se tavotteli sitä nokallaan ja tarrasi siihen kiinni ja minä kopautin sitä päähän saadakseni sen hellittämään. Ja silloin se hyökkäsi päin. Voi turkanen!…