"Sain siltä tämän kasvoihini." Mies osotti arpeaan. "Sitte se potkaisi minua. Tärähytti kuin ajohevonen. Ryntäsin jaloilleni ja nähdessäni jatkoa olevan tulossa otin käpälät alleni, kasvot käsilläni peittäen. Mutta se juoksi kömpelöillä säärillään nopeammin kuin kilparatsu ja moksautteli minua sorkkamoukareillaan, samalla kun kuokallaan takoi takaraivoani. Suuntasin pakoni lantaisiin ja kahlasin kaulaani myöten veteen. Se pysähtyi rannalle, jalkojensa kastumista kammoten, ja nosti metelin kuin riikinkukko, vain käheämmän. Se alkoi teiskaroida edes takaisin hietiköllä. Tunnustan tunteneeni mitättömyyteni katsellessani tuon riivatun muinaisjäännöksen herrastelua. Ja pääni ja kasvoni olivat verissä, ruumiini hilloksi pehmitettynä.
"Päätin uida lanteitten poikki ja jättää sen toviksi yksikseen kunnes juttu tasaantuisi. Kapusin isoimpaan palmupuuhun ja istuin siellä asiain menoa pohtimassa. En liene koskaan ennen enkä jälkeen tuntenut olevani niin loukattu. Elukan törkeä kiittämättömyys sen teki. Olin ollut sille enemmän kuin veli. Olin sen hautonut, kasvattanut. Kömpelö, muodista pois jäänyt linnun kohelo! Ja minä olin ihmis-olento — kehityskausien perillinen ja tuota kaikkea.
"Arvelin sen ajan mittaan itsekin alkavan nähdä asioita siinä valossa ja joutuvan hiukan pahoille mielin käytöksestään. Tuumasin että jos pyydystäisin muutamia sievoisia kaloja ja ikäänkuin ohimennen pistäytyisin niitä sille tarjoamassa, niin se kenties tulisi järkiinsä. Vasta vähitellen opin tuntemaan kuinka leppymätön ja rettelöitsevä sukupuuttoon kuollut lintu voi olla. Pahansuopaisuutta!
"En viitsi kertoa mitä kaikkia pikku juonia koetin saadakseni linnun jälleen entiselleen. En kehtaa. Poskeni vielä nytkin hehkuvat häpeästä, kun ajattelen kuinka tuo kaistapää harvinaisuus minua nolaili ja tuuppi. Yritin väkivaltaa. Viskelin sitä korallinlohkareilla turvallisen matkan päästä, mutta se vain nieli ne. Heristelin sitä veitselläni ja olin tämän menettää, vaikka se oli liian iso sen niellä. Koetin saada sitä nälkiinnytetyksi ja tein kalastuslakon, mutta sepä rupesi rannalta matalan veden aikana matoja poimiskelemaan ja elää kituutteli sillä. Puolet aikaani vietin kaulaa myöten lantaissa ja lopun palmupuissa. Yksi niistä ei ollut oikein riittävän korkea, ja häätäessään minut siihen se järsi itselleen pohkeistani juhla-aterian. Tila kävi sietämättömäksi. En tiedä oletteko milloinkaan koettanut palmupuun latvassa nukkumista. Minua ahdisteli mitä kamalin painajainen. Ja sitä häpeätä sitten! Tuossa tuo sukupuuttoon kuollut elukka vetelehti saarellani kuin jurrittava ruhtinas, minun saamattani jalkaani levähyttää koko paikassa. Useasti pääsi minulta itku nääntymyksestä ja kiukusta. Sanoin sille suoraan etten voinut sallia minkään kirotun ajanhaireen kaahaavan itseäni autiolla saarella. Käskin sitä menemään jotakuta oman aikakautensa matkailijaa nokkimaan. Mutta se vain näpäytteli nokkaansa minulle. Iso ruma kuvatus — pelkkää säärtä ja kaulaa!
"Ei tee mieleni sanoa kuinka kauvan tuota menoa kesti. Olisin tappanut sen aikaisemmin, jos olisin tiennyt miten. Viimein kuitenkin keksin keinon suoriutua siitä. Se on eteläamerikalainen juoni. Kauroilla ja muilla merikasveilla sidoin kaikki siimani yhteen ja sain runsaasti kahdentoista metrin mittaisen tukevanlaisen narun, jonka päihin kiinnitin kaksi korallinlohkaretta. Homma vei minulta aikaa, kun sain tuon tuostakin kahlata lantaisiin tai kavuta puuhun miten kulloinkin päähäni pälkähti. Tätä viipotin vinhasti pääni ympäri ja paiskasin sitte lintua kohti. Ensi heitto ei onnistunut, mutta seuraavalla kerralla naru takertui kauniisti sen sääriin ja kietoutui vyyhdiksi niihin. Nurin se tuupertui. Ansani heitin vyötäisiä myöten lantaissa seisten ja heti sen nujertuessa olin kuivalla maalla sahaamassa sen kaulaa veitselläni.
"Ilkeittää sitä vieläkään ajatella. Olin mielestäni kuin murhaaja, vaikkakin vihani kiehui. Seistessäni katselemassa miten sen veri valui valkealle hiekalle ja kauniit isot sääret ja kaula tempoilivat viimeisessä tuskassa… huh!
"Tämä murhenäytelmä saattoi yksinäisyyden ahdistamaan minua kirouksen lailla. Jumalani! ette voi mielessänne kuvitella miten haikeasti kaipasin lintua. Istuin sen ruumiin ääressä suremassa ja värisin silmäillessäni autiota, äänetöntä riuttaa. Muistelin millainen lystikäs pikku veitikka se oli pienenä ollut ja sen tuhansia hauskoja kujeita ennen harhaantumistansa. Arvelin että jos olisin vain haavottanut sitä, niin olisin ehkä voinut vaalia sen parempaan ymmärrykseen. Jos olisin saanut millään kurin koverretuksi korallikalliota, niin olisin haudannut sen. Olin aivan kuin olisi se ollut inhimillinen. Noin ollen en voinut ajatella sen syömistä, vaan raahasin sen lantaisiin ja pikku kalat kalusivat sen puhtaaksi. En edes höyheniä pelastanut. Sitte eräänä päivänä juolahti muutaman huvijahdilla purjehtijan päähän silmätä vieläkö kehäriuttani oli olemassa.
"Hän ei tullut hetkeäkään liian aikaisin, sillä olin jo kyllin nääntynyt tyhjyyteen ja ainoastaan epäröimässä kahlaisinko mereen lopettamaan jutun sitä tietä, vai noita känsäisiä kasvejako rohdoksi ottaisin…
"Möin luut Winslow nimiselle miehelle — lähellä British museumia asuvalle kauppiaalle, ja hän sanoi myyneensä ne vanhalle Haversille. Havers ei näy oivaltaneen että ne olivat tavallista isompia, ja vasta hänen kuoltuaan ne herättivät huomiota. Lajille annettiin nimeksi Æpyornis — mikä se olikaan?"
"Æpyornis vastus", tokaisin. "Omituista kyllä, muuan ystäväni mainitsi minulle juuri samaa seikkaa. Kun löydettiin metrin mittainen æpyorniksen reisiluu, niin luultiin isoin laji tavatuksi ja annettiin sille nimeksi Æpyornis maximus. Sitte joku kaivoi esille neljä jalkaa kuusi tuumaa pitkän reisiluun ja siitä saatiin Æpyornis Titan. Sitte tuo teidän vastus havaittiin Havers vainajan keräelmissä, ja jälkeenpäin on vielä vastissimus ilmaantunut."