"Sitä Winslowkin jutteli", sanoi arpikasvoinen mies. "Hän arvelee että jos vielä löydetään uusia æpyornis-lajeja, niin joku tiedemies pohtii päänsä pyörälle. [Nimen keksimisessä: maximus merkitsee 'suurin', Titan 'jättiläinen', vastus 'suunnaton' ja vastissimus 'suunnattomin'. Suom. muist.] Mutta se oli outo seikkailu, vai mitä — pohjaltaan?"
Timantintekijä.
Asiat olivat minua pidättäneet Chancery-kujassa kello yhdeksään illalla, ja tuntien hiukan päätäni kivistävän olin sen jälkeen haluton sekä huvitteluun että enempään työhön. Se taivaan suikale mikä tuossa ahtaassa liikekuilussa jäi korkeitten äärien yltä näkösälle ennusti seestä yötä, ja päätin astuskella alas Westminster-äyräälle levähyttämään silmiäni ja raikastuttamaan päätäni katselemalla pitkin virtaa vilahtelevia vaihtelevia valoja. Ehdottomasti on tämä paikka öiseen aikaan parhaimmillansa; armelias pimeys kätkee vesien lian, ja tämän murroskauden keskenään kilpailevat valot, punainen, räikeän tummankeltainen, kaasun keltainen ja sähkön valkoinen saavat häämyisiksi reunapiirteikseen kaikki mahdolliset vivahdukset harmaan ja tummanpunaisen väliltä. Waterloo-sillan holvikaarien läpi näkyy satoina valopisteinä rantalaiturin kaareutuma ja sillan rintanojan yli kohoavat Westminsterin tornit lämpimän harmaina tähtituiketta vasten kuvastuen. Musta virta soluu ohitse vain satunnaisen väreilyn keskeyttäessä sen äänettömyyttä ja hämmentäessä sen kalvossa uiskentelevia valoheijastuksia.
"Lämmin yö", virkkoi ääni vieressäni.
Käänsin päätäni ja näin rintanojaan sivullani nojailevan miehen kasvojen reunapiirteet. Kasvot olivat hienostuneet, sievätkin, vaikka kyllä pinnistyneet ja kalpeat, ja leuan alle ylös käännetty ja neulalla kiinnitetty takinkaulus ilmaisi hänen asemansa elämässä yhtä jyrkästi kuin virkapuku. Tunsin joutuvani verotetuksi yösijan ja aamiaisen hinnalla, jos hänelle vastaisin.
Silmäilin miestä uteliaasti. Olisiko hänellä mitään kerrottavaa minulle almunsa arvoista, vai oliko hän tuollainen tavallinen kykenemätön — kykenemätön edes kertomaan omaa tarinaansa? Hänen otsallaan ja silmissään loisti älykkäisyyttä ja alahuuli värähteli tavalla mikä ratkaisi kantani.
"Hyvin lämmin", vastasin; "vaan ei liian lämmin meille täällä."
"Ei", hän myönsi, yhä katsellen virralle, "täällä on kylläkin miellyttävää… juuri nyt."
"On hyvä", hän pitkitti kotvan vaiti oltuaan, "löytää mitään näin rauhaisaa Lontoossa. Puuhailtuansa liikeasioissa päivän pitkän, eteenpäin hommailemisessa, sitoumusten suorittamisessa ja vaarojen välttämisessä, mitä tekisikään ellei olisi tällaisia tyynnyttäviä soppia." Hän piti pitkiä pysähdyksiä lauseenosien välillä. "Teillä täytyy olla jotakin kokemuksia arki-elämän näännyttävästä uurastelusta, muutoin ette olisi täällä. Mutta epäilenpä tokko voitte olla niin henkisesti nääntynyt ja ruumiillisestikin raihnaantunnt kuin minä… Hohoi! Toisinaan epäilen lieneekö peli sakaamisen arvoinen. Tunnen halua heittää sikseen kaikki — nimen, varallisuuden, aseman — ja ryhtyä johonkin vaatimattomaan ammattiin. Mutta tiedän että jos pyrkimykseni hylkäisin — niin kovilla kuin se minua piteleekin — niin ei minulla olisi loppu-ijäkseni muuta jäljellä kuin katumusta."
Hän vaikeni. Katselin häntä ihmeissäni. Jos olin konsanaan nähnyt miehen toivottomasti ahtaalla, niin se oli tuo edessäni. Hän oli risainen ja hän oli likainen, parrottunut ja kampaamaton; olisi voinut luulla hänen lojuneen viikon rikkaläjällä. Ja hän puheli minulle suuren liikkeen rasittavista huolista. Olin nauraa hänelle päin silmiä. Joko oli hän hullu tahi teki surullista pilaa omasta köyhyydestään.