"Jos korkeilla tarkotusperillä ja korkeilla asemilla", sanoin, "on vastuksinansa ankara työ ja huolehtiminen, niin saavat ne korvauksensakin. Vaikutusvalta, tilaisuus tehdä hyvää, auttaa heikompia ja köyhempiä kuin itse olemme; ja jonkinlaisella tyydytykselläkin näytämme…"
Naljailuni oli noissa olosuhteissa kovin huonosti valittu. Viisastelin hänen ulkomuotonsa ja puheensa ristiriitaisuuden yllättämänä. Olin pahoillani jo kesken haasteluni.
Hän käänsi menehtyneet mutta sangen levolliset kasvonsa minuun. Sanoi:
"Unohdin. Tietysti ette saattanut ymmärtää."
Hän mitteli minua tovin silmillään. "Epäilemättä teen kovin järjettömästi. Ette usko omia sanojani, joten voin teille jokseenkin turvallisesti kertoa oloni. Ja on viihdyttävää kertoa jollekulle. Minulla on todellakin käsillä iso liikehomma, varsin iso liikehomma, mutta juuri tällä haavaa on siinä vaikeuksia. Asian laita on… se että minä teen timantteja."
"Kaiketikin", huomautin, "olette tätä nykyä työn puutteessa?"
"Olen kuollakseni väsynyt uskomattomuuden huomautteluihin", vastasi hän kärsimättömästi, ja viheliäisen takkinsa napit äkkiä auki temmaten hän sieppasi esille kaulassaan riippuvan pienen kangaspussin. Siitä hän otti ruskean kivenmurun. "Lieneekö teillä kylliksi tietoja tätä tunteaksenne?" Hän ojensi sen minulle.
No, noin vuotta aikaisemmin olin käyttänyt joutoaikaani ottaakseni tieteellisen arvolauseen Lontoon yliopistossa, joten olin hajulla luonnonopista ja kivennäistieteestä. Muru muistutti tummemmanlaista hiomatonta timanttia, vaikka oli aivan liian iso, melkein peukalonpään kokoinen. Otin sen ja huomasin sen olevan säännöllisen kahdeksansärmiön muotoinen, pinnat kaarevia kuin kivennäisistä kallisarvoisimmalle on ominaista. Kynäveitselläni koetin raappia sitä — turhaan. Nojautuen eteenpäin kaasulyhtyä kohti koetin kiveä kellon lasiin ja vedin aivan huokeasti valkean viivan sen poikki.
Tähystelin seuralaistani yltyvällä uteliaisuudella. "Se on tosiaan jokseenkin timantin kaltainen. Mutta siinä tapauksessa on se jättiläinen lajiaan. Mistä sen saitte?"
"Vakuutan että tein sen", hän sanoi. "Antakaa takaisin."
Hän pisti sen kiireisesti säilöönsä ja napitti takkinsa. "Myyn sen teille sadasta punnasta", hän äkkiä kuiskasi kiihkeästi. Se sai kaikki epäluuloni palaamaan. Muru saattoi lopultakin olla pelkkä korundumin palanen, mikä on melkein yhtä kovaa ainetta kuin timantti, joskin oli sattumalta muodoltaankin suuresti timantin kaltainen. Tahi jos se oli timantti, niin miten se hänen haltuunsa oli tullut ja miksi tarjoaisi hän sitä sadasta punnasta?