"Jokseenkin vaaranalaista", huomautin.
"Kyllä. Se halkesi ja löi kaikki ikkunat ja joukon laitteitani säpäleiksi; mutta jonkinlaista timanttimöyhettä silti sain. Yhä kokeillessani miten saada suuri paine sulaan sekotukseen josta jalokivet kiteytyisivät, tapasin selostuksen muutamista Daubréen Parisissa Laboratorie des Poudres et Salpetres'issa tekemistä tutkimuksista. Hän räjäytteli dynamiittia tiukasti kiinni ruuvatussa teräslieriössä, niin vahvassa ettei se voinut haljeta, ja huomasin hänen voineen rusentaa kiviä ravaksi joka oli kutakuinkin samanlaista kuin se eteläafrikalainen kerrostuma mistä timantteja löydetään. Apulähteeni joutuivat julman lujalle, mutta sain hänen mallinsa mukaisesti teetetyksi teräslieriön tarkotustani varten. Sulloin siihen kaiken sekotelmani ja kaikki räjähdys-aineeni, tein tulen ahjooni, pistin koko hökötykseni siihen ja — läksin kävelylle."
En voinut olla nauramatta hänen kuivakiskoista sävyään. "Ettekö ajatellut että se räjäyttäisi talon ilmaan? Asuiko siellä muita ihmisiä?"
"Se tapahtui tieteen hyväksi", hän vihdoin virkkoi. "Alakerrassa asui hedelmäkaupittelijan perhe, minun huoneeni takana kerjuukirjeitten sepustelija, yläkerrassa kaksi kukkaismyyjätärtä. Kenties oli tuo hiukan ajattelematonta. Mutta mahdollisesti oli toisia heistä ulkosalla.
"Palatessani oli laite paikoillaan, valkeina hehkuvien hiilten keskessä. Räjähdysaine ei ollut saanut lieriötä halkeamaan. Ja sitten oli minulla ongelma edessäni. Tiedättehän että aika on tärkeä tekiö kiteytymisessä. Jos kehittymistä joudutetaan, niin kiteet ovat pieniä — ainoastaan verkalleen muodostaessaan ne saavat mainittavampaa kokoa. Päätin antaa tämän laitteen jäähtyä kaksi vuotta, päästäen lämpömäärän hitaasti alenemaan pitkin aikaa. Ja olin nyt aivan rahaton; iso tuli, vuokra ja nälkäni oli hoidettava, ja minulla tuskin oli penniäkään.
"Voin tuskin kertoa teille kaikkia niitä vaiheita mitä timanttien valmistusaikana sain kokea. Olen myynyt sanomalehtiä, vartioinut hevosia, availlut vaunun-ovia. Viikkokausia kirjottelin osotteita. Minulla oli apulaisen paikka miehellä, joka omisti työntörattaat, ja keräilin talousjätteitä toiselta puolen katua hänen hoidellessaan toista puolta. Kerran minulla ei ollut viikkoon mitään tehtävää ja minä kerjäsin. Se viikko otti lujalle! Eräänä päivänä oli tuli sammumaisillaan enkä ollut päivän mittaan ruuan murua maistanut, ja muuan henttunsa keralla kävelylle lähtevä nuorukainen antoi minulle kuusi pennyä — komeillakseen. Taivaalle kiitos turhamaisuudesta! Kylläpä ruokaloista lemahti tuoksua! Mutta minä käytin koko rahan kivihiilten ostoon ja panin ahjon jälleen kirkkaan punaisena hehkumaan, ja sitte — niin, nälkä tekee miehestä narrin.
"Vihdoin kolme viikkoa takaperin annoin tulen sammua. Otin lieriöni ja ruuvasin sen auki sen ollessa vielä niin kuuma että hyppysiini paloi rakkoja, ja taltalla kaavin murenevan laavamaisen sisällön pöydälle ja taoin sen rautalevyn päällä tomuksi. Ja löysin kolme isoa timanttia ja viisi pientä. Istuessani lattialla takomassa avautui oveni ja sisälle astui naapurini, kerjuukirjeiden sepustelija. Hän oli päissään — kuten tavallisesti. 'Anarkkisti', sanoi hän. 'Olet humalassa', vastasin minä. 'Tuhoava roisto', pitkitti hän. 'Mene isäsi luo', kehotin minä, tarkottaen valheiden isää. 'Äläst', tuumasi hän viekkaasti iskien silmää, ja oveen nojaten, toinen silmä pihtipieltä vasten, hän alkoi nikotellen lörpötellä miten oli kurkkaillut kamariini ja sinä aamuna mennyt poliisikonttoriin, missä oli merkitty pöytäkirjaan kaikki mitä hän oli ilmiantanut — 'sanani saat sen päälle', hän vakuutti. Silloin äkkiä älysin olevani pinteessä. Joko pitäisi minun ilmaista poliiseille pikku salaisuuteni ja tärvellä koko homma, tahi joutuisin käähkänään anarkistina. Astuinpa siis naapurini luo, kävin häntä kaulukseen ja tuivertelin häntä hiukan, ja sitte livistin timantteineni. Iltalehdet nimittivät pöksääni Kentish Townin pommitehtaaksi. Enkä nyt voi saada kalleuksiani rahalla enkä rakkaudella menemään.
"Jos menen kunnolliseen jalokivimyymälään, niin minun käsketään odottaa, apulaiselle kuiskataan että hänen on haettava poliisi, ja silloin sanon etten voi odottaa. Ja löysin varastetun tavaran salaajan, ja tämä vain piti hyvänään timantin, jonka hänelle näytin, käskien minua perimään sen laillista tietä. Kuljeskelen nyt useamman sadan tuhannen punnan arvosta timantteja kaulassani, ja ilman ruokaa ja yösijaa. Te olette ensimäinen, jolle olen asemani ilmaissut. Mutta kasvonne minua miellyttävät ja olen ahtaalla."
Hän katsoi minua silmiin.
"Olisi hulluutta", sanoin, "minun ostaa timantti näissä olosuhteissa. En sitäpaitsi pidä satoja puntia taskussani. Kuitenkin uskon kertomustanne enemmän kuin puoliksi. Jos haluatte, olen valmis tähän: tulette toimistooni huomenna…"