"Epäilette minua varkaaksi!" hän keskeytti terävästi. "Ilmaisette poliisille. En tule ansaan."
"Vaistomaisesti olen vakuutettu siitä ettette varas ole. Tässä nimikorttini. Ottakaa se edes. Teidän ei tarvitse tulla millään sovitulla hetkellä. Tulkaa milloin tahdotte."
Hän otti kortin ja pikku näytteen hyvästä harrastuksestani.
"Ajatelkaa asiaa paremmin ja tulkaa", kehotin.
Hän pudisti päätään epäilevästi. "Maksan puoli kruunuanne jonakuna päivänä koron kanssa takaisin — sellaisen koron kanssa että hämmästytte", hän vakuutti. "Säilytättehän toki salaisuuden?… Älkää seuratko minua."
Hän astui tien poikki ja katosi pimeään Essexkadulle johtavan holvikäytävän alla olevia pikku portaita kohti, ja minä annoin hänen mennä. Enkä ole häntä sen koommin nähnyt.
Jälkeenpäin sain häneltä kaksi kirjettä, joissa pyydettiin lähettämään pankinseteleitä — ei maksuosotuksia — lähemmin mainituilla osotteilla. Punnitsin asiaa ja menettelin sikäli kuin viisaimmaksi katsoin. Kerran hän poissa ollessani kävi minua tapaamassa. Konttoripoikani kuvasi hänet hyvin laihaksi, likaiseksi ja ryysyiseksi mieheksi, joka ryiskeli kamalasti. Hän ei jättänyt mitään sanomaa, Siinä hänen loppunsa mikäli minun tarinani tietää. Toisinaan kummailen mihin hän lie joutunut. Oliko hän teräväpäinen mielipuoli, vai petollinen kivimurujen kaupitsija, vai onko hän todella valmistanut timantteja kuten vakuutti? Jälkimäinen on juuri kyllin luultavaa saamaan minut joskus tuumimaan että olen menettänyt elämäni loistavimman tilaisuuden. Hän saattaa tietysti olla kuollut ja hänen timanttinsa huolettomasti heitetyt pellolle — yksi, toistan vielä, oli melkein peukalonpään kokoinen. Tai saattaa hän vielä kierrellä yrittämässä myydä kalleuksiaan. On juuri mahdollista että hän vielä ilmestyy yhteiskunnan keskeen ja minun taivaitteni poikitse äveriäille ja kuuluisuuksille pyhitetyissä korkeuksissa kulkiessaan hiljaisesti moittii minua yritteliäisyydenpuutteestani. Toisinaan arvelen että olisin saattanut ainakin viisi puntaa panna likoon.
Perhonen — "Genus Novo."
Kaiketi olette Hapleystä kuulleet — en tarkota W.T. Hapleytä, poikaa, vaan kuuluisaa Hapleytä, Periplaneta Hapliian Hapleytä, hyönteistutkija Hapleytä. Siinä tapauksessa ainakin tiedätte Hapleyn ja professori Pawkinsin välisen sitkeän kahakan. Kuitenkin saattavat eräät sen tulokset olla teille uutta. Syrjäisille on tarpeen sana tai pari selitykseksi, jonka haluton lukija voi päällisin puolin vilkaisemalla sivuuttaa, jos niin velttous vetää.
On hämmästyttävää että sellaisista todella tärkeistä asioista kuin tästä Hapley—Pawkinsin riidasta voidaan olla varsin yleisesti tietämättömiä. Ja uskonpa totisesti että nuokin käänteentekevät jupakat, jotka ovat Geologista Seuraa järkytelleet, pysyvät melkein tuntemattomina oman jäsenpiirinsä ulkopuolella. Olen kuullut varsin hyvän yleisen sivistyksenkin saaneitten miesten nimittävän noissa kokouksissa sattuneita suuria kohtauksia pelkiksi kirkkoraatikinasteluiksi. Ja kuitenkin on englantilaisten ja skotlantilaisten geologien välistä Isoavihaa jo kestänyt puolen vuosisadan ajan ja "jättänyt syviä ja lukuisia jälkiä tieteen ruumiiseen". Ja tämä Hapley—Pawkinsin juttu, joskin ehkä laatuaan yksityisempi, kuohutteli intohimoja yhtä valtaisia, ehkä valtaisempiakin. Tavallisella maallikolla ei ole käsitystäkään siitä kiihkosta mikä tieteellistä tutkijaa elähyttää, siitä vastaväittelyn vimmasta minkä hänessä voi herättää. Se on odium theologicum [hengenmiesten suvaitsemattomuus. — Suom. muist.] uudessa muodossa. On esim. miehiä, jotka ilomielin polttaisivat smithfieldiläisen professorin Ray Lankesterin hänen tietosanakirjaan nilviäisistä laatimansa esityksen johdosta. Tuo haaveellinen cephalopodien laajennus pteropodit käsittäviksi… mutta harhaannun Hapleystä ja Pawkinsista.