Jupakan alotti ammoisina vuosina Pawkinsin uusi microlepidopterain (mitä nämä sitte lienevätkään) luokittelu, jossa hän nuijasi Hapleyn luoman uuden lajin. Hapley, joka oli aina riidanhaluinen, vastasi purevalla hyökkäyksellä Pawkinsin koko järjestelmää vastaan ["Huomautuksia eräästä äskeisestä microlepidopterain luokittelusta." Quart. Journ. Entomological Soc. 1863.] Pawkins vastineessaan ["Vastine eräisiin huomautuksiin" j.n.e. Sama 1864] vihjaili että Hapleyn mikroskopi oli yhtä vajanainen kuin hänen havaintokykynsäkin ja nimitti häntä "syyntakeettomaksi sekaantujaksi" — Hapley ei siihen aikaan vielä ollut professori. Hapley vastaselityksessään ["Lisähuomautuksia" j.n.e. Sama] puhui "haihattelevista keräilijöistä" ja kuvasi, ikäänkuin huomaamattaan, Pawkinsin luokittelun "järjettömyyden ihmeeksi". Se oli sotaa kaikin asein. Lukijaa tuskin kuitenkaan huvittaisi yksityiskohdittain seurata näiden kahden suuren miehen kiistaa ja heidän välisen juopansa lavenemista kunnes he microlepidopteroista joutuivat sotasille jokaisesta hyönteistutkimuksen avonaisesta kysymyksestä. Sattui muistettavia tilaisuuksia. Toisinaan Kuninkaallisen Entomologisen Seuran kokoukset elävästi muistuttivat eduskunta-istuntoa. Ylipäänsä lienee Pawkins ollut lähempänä totuutta kuin Hapley. Mutta Hapley oli taitava väittelijä, hänellä oli tiedemiehelle harvinainen ivailukyky, tavatonta tarmokkuutta ja hieno loukkaantumisen sävy tuon pyyhityn lajin johdosta; Pawkins taasen oli hidasmielinen, arkisanainen, ruumiiltaan vesitynnörin muotoinen, turhan tunnollinen todistuksissaan ja museon palveluspaikkojen puolueellisesta täyttämisestä epäilty. Nuoret miehet keräysivät siis Hapleyn ympärille ja osottivat hänelle suosiotaan. Kamppailu oli pitkällinen, alusta asti häijy ja lopulta säälimättömäksi vihollisuudeksi yltyvä. Eri onnenvaiheet, puolelta toiselle kiekkuva etevämmyys — milloin Hapley Pawkinsin saavuttaman menestyksen kiusaamana, milloin Pawkins Hapleyn tieltä varjoon joutuneena, kuuluvat paremmin hyönteistutkimuksen historiaan kuin tähän kertomukseen.
Mutta vuonna 1891 Pawkins, joka oli jonkun aikaa ollut kivuloinen, julkaisi jonkun teoksen kuolleenkalloperhosen "mesoblastista". Mitä kuolleenkalloperhosen mesoblasti lienee, sillä seikalla ei ole hituistakaan väliä tässä kertomuksessa. Mutta teos oli paljon alapuolella hänen tavallisen mittansa, ja antoi Hapleylle vuosikausia himoitsemansa aiheen. Hän arvattavasti uurasti yötä päivää saadakseen saavuttamansa edun parhaiten käytetyksi.
Seikkaperäisessä arvostelussa hän reposteli Pawkinsin rääsyiksi — saattaa mielessään kuvitella miehen pörhistyneen mustan tukan, ja omituisesti välkähtelevät silmät hänen karatessaan vihollisensa kimppuun — ja Pawkinsin vastaus oli onnahteleva, tehoton, kiusallisesti änkkäilevä ja silti ilkeämielinen. Ilmeinen oli hänen tahtonsa haavottaa Hapleytä ja kykenemättömyytensä sitä tekemään. Vain harvat kuulijat — minä en siinä kokouksessa ollut — tajusivat kuinka sairas hän oli.
Hapley oli kaatanut vastustajansa ja aikoi tehdä lopun hänestä. Hän jatkoi suorastaan raa'alla hyökkäyksellä Pawkinsia vastaan, kirjotelmana perhosten kehityksestä yleensä, mikä kirjotelma ilmaisi suunnatonta henkistä työtä ja samalla kuitenkin oli rajun riitakirjoituksen sävyyn laadittu. Niin kiukkuinen kuin se olikin todistaa toimituksen liittämä huomautus että sitä oli lievennetty. Se arvattavasti sai Pawkinsin syvästi häpeämään ja hämmentymään. Se ei jättänyt ainoatakaan pelastus-solaa; sen todistelu oli murhaavaa ja sävy tuiki halveksivaa — kamala koettelemus miehen uran loppuvuosille.
Hyönteistutkijamaailma odotteli hengitystään pidätellen Pawkinsin vastinetta. Hän yrittäisi jotakin, sillä Pawkins oli aina pysynyt urheana. Mutta sen tullessa he hämmästyivät. Pawkins nimittäin sai lentsun, joutui siitä keuhkotulehdukseen ja kuoli.
Tuo oli kenties niin tehokas vastine kuin hän noissa olosuhteissa saattoikaan antaa ja käänsi suuressa määrin yleisön tunteet Hapleytä vastaan. Samat ihmiset, jotka olivat mitä riemukkaimmin hurranneet hyvä-huutojaan näille kilpataistelijoille, kävivät tuloksen johdosta totisiksi. Ei voinut olla mitään järjellistä syytä epäillä ettei tappion ärtymys ollut edistänyt Pawkinsin kuolemaa. Tieteelliselläkin väittelyllä on rajansa, sanoivat vakavat ihmiset. Toinen musertava hyökkäys oli jo painatettavana ja ilmestyi hautajaisten edellisenä päivänä. En luule Hapleyn yrittäneen ehkäistä sitä. Ihmiset muistivat miten Hapley oli ajometsästyksellään tehnyt lopun kilpailijastaan ja unohtivat tuon kilpailijan puutteet. Suomiva iva kuulostaa pahalta hautakummulla. Sanomalehdet tekivät siitä huomautuksia. Tämä se sai minun ajattelemaan että olitte luultavasti kuulleet Hapleystä ja hänen jupakastaan. Mutta, kuten jo huomautin, tieteelliset työskentelijät elävät varsin suuresti omassa maailmassaan; voinpa väittää että puolet ihmisistä, jotka astelevat Piccadillyä pitkin akatemiaan joka vuosi, eivät tietäisi sanoa missä tiedeseurain huoneustot ovat.
Yksityisissä ajatuksissaan Hapley ei voinut antaa Pawkinsille hänen kuolemaansa anteeksi. Ensinnäkin se oli kehno keino paeta täydelliseltä nitistämiseltä mikä Hapleyllä oli käsillä häntä varten, ja toisekseen se jätti Hapleyn mieleen omituisen aukon. Kaksikymmentä vuotta hän oli tehnyt kovaa työtä, seitsemän päivää viikossa ja toisinaan pitkälle yöhön, mikroskopilla, leikkelyveitsellä, keräysverkolla ja kynällä, ja miltei yksinomaan Pawkinsia koskevaa. Hänen saavuttamansa europalainen maine oli tullut tuon suuren vihollisuuden sivussa. Hän oli vähitellen yltynyt huippukohtaan tässä viimeisessä väittelyssä. Se oli tappanut Pawkinsin, mutta myöskin tavallaan suistanut Hapleyn tolaltansa, ja lääkäri neuvoi häntä joksikin aikaa herkeämään työstä, levähtääkseen. Hapley siis matkusti hiljaiseen kentiläiseen kylään ja ajatteli yöt päivät Pawkinsia, ja mahdotonta oli nyt sanoa hyvää hänestä.
Vihdoin Hapley alkoi käsittää mihin suuntaan hänen ajatus-elämänsä oli haavautumassa. Hän päätti nousta taistelemaan vastaan ja alotti yrittämällä lueskella romaaneja. Mutta väkisinkin kuvastui hänen mielessään Pawkins, valkeana kasvoiltaan ja viimeistä puhettaan pitämässä — jokainen lause mainiona aiheena Hapleylle. Hän kääntyi satuihin — ja havaitsi etteivät ne herättäneet mielenkiintoa. Hän luki "Tuhat yksi yötä" kunnes Pulloon suljettu Henki sietämättömästi loukkasi hänen "alkusyy-tunnettaan".
Hapleyn oli koetettava shakkipeliä ja se tuntuikin viihdyttävämmältä. Pian oppi hän siirrot, päägambitit ja tavallisemmat sulkuasennot, ja alkoi ajaa pastoria häviölle. Mutta sitte vastakuninkaan liereät piirteet alkoivat muistuttaa Pawkinsia seisomassa tehottomasti soperrellen shakkimatiksi joutumista vastaan, ja Hapley päätti heittää shakkipelin.
Kenties tuottaisi jonkun uuden tiedehaaran tutkiminen lopultakin parempaa virkistystä. Paras lepo on toiminnan vaihdos. Hapley päätti käydä diatomeihin käsiksi ja toimitti itselleen Lontoosta yhden pienemmistä mikroskopeistaan ja Halibutin käsikirjan. Hän tuumi että jos saisi syntymään tuiman riidan Halibutin kanssa, hän kenties saisi silotetuksi elämänsä uudelleen ja unohdetuksi Pawkinsin. Tuotapikaa oli hän kovassa työssä, ainaiseen uuraaseen tapaansa tutkien noita suurennuslasilla tähysteltäviä lammikkoasujamia.