Diatomitutkimusten kolmantena päivänä Hapley äkkäsi merkillisen lisän paikkakunnalliseen hyönteismaailmaan. Hän työskenteli myöhään illalla mikroskopilla, ja ainoana valona huoneessa oli erikoisen mallisella vihreällä kaihtimella varustettu kirkas lamppu. Kuten kaikki tottuneet mikroskopin käyttäjät hän piti molemmat silmät avoinna. Se on ainoa keino välttää ylenmääräistä uupumusta. Toinen silmä oli näköputken kohdalla ja kirkkaana ja selvänä oli sen edessä mikroskopin ympyriäinen näkölevy, jonka poikitse ruskea diatomi vitkallisesti matoi. Toisella silmällään Hapley ikäänkuin näki näkemättömästi. [Mikroskopeihin perehtymätön lukija voi helposti käsittää tämän kiertämällä sanomalehden torvelle ja katselemalla sen läpi kirjaa toisen silmänsä avoinna pitäen.] Hän oli vain hämärästi tietoinen tähystyskapineen messinkilaidasta, pöytäliinan valaistusta liepeestä, kirjepaperiarkista, lampunjalasta ja huoneen pimeämmästä takaosasta.
Äkkiä hänen tarkkaavaisuutensa siirtyi toisesta silmästä toiseen. Pöytäliina oli korukirjailulla tehty ja jokseenkin heleävärinen. Kuvio oli ommeltu kultalangoista, harmahtavalle pohjalle, seassa hiukkanen tulipunaista ja vaaleansinistä. Eräällä kohdalla näytti kuvio sekavalta ja värit tuntuivat siinä väreilevän.
Hapley nykäisi äkkiä päänsä taaksepäin ja katseli molemmin silmin.
Hänellä jäi suu hämmästyksestä auki.
Se oli iso perhonen, siivet levällään päiväperhosen tapaan!
Oli omituista että sitä oli huoneessa lainkaan, sillä ikkunat olivat kiinni. Omituista ettei se ollut nykyiseen asemaansa liehuessaan herättänyt hänen huomiotansa. Omituista että se oli yhdenmukainen pöytäliinan värien kanssa. Vielä paljoa omituisempaa että se oli hänelle, Hapleylle, suurelle hyönteistutkijalle, tuiki tuntematon. Mitään hairausta ei siinä ollut. Se ryömiskeli hitaasti lampunjalkaa kohti.
"Genus Novo, totisesti! Ja Englannissa!" virkkoi Hapley tuijottaen.
Sitte hänen mieleensä välähti Pawkins, Mikään ei olisi enemmän äköittänyt Pawkinsia… Ja Pawkins oli kuollut!
Hyönteisen päässä ja ruumiissa alkoi jokin kummallisesti muistuttaa
Pawkinsia ihan kuin shakkikuningaskin.
"Hiiteen Pawkins!" ärähti Hapley. "Mutta minun täytyy pyydystää tämä." Ja katsellen ympärilleen jotakin sieppaamiskeinoa tavotellen hän nousi verkalleen tuoliltaan. Äkkiä hyönteinen lehahti liikkeelle, törmäsi lampunkaihtimen reunaan — Hapley kuuli sälähdyksen — ja katosi varjoon.
Silmänräpäyksessä oli Hapley sipaissut kaihtimen pois, joten koko huone kävi valoisaksi. Perhonen oli hävinnyt, mutta pian keksi hänen tottunut silmänsä sen ovipielestä seinäpaperilta. Hän astui päin, pidellen kaihdinta hyökkäys-asennossa. Mutta ennen kuin hän pääsi tarpeeksi lähelle ennätti se nousta lentoon ja liipotteli ympäri huonetta. Tuollaisten perhosien tapaan se lenteli äkillisin nytkähdyksin ja kääntein, tuon tuostakin häipyen ja aavistamattomasti jälleen näkyviin ilmestyen. Kerran Hapley pääsi tavottamaan ja iski harhaan; sitte taas.