Kolmannella kerralla hän kolhasi mikroskopiansa. Tämä vaappui, keikahti nurin ja lattialle kolahtaessaan pyyhkäisi lampun kumoon. Lamppu pysyi pöydällä ja hyväksi onneksi sammui. Hapley jäi pimeään. Hätkähtäen hän tunsi oudon perhosen räpähtävän kasvoihinsa.
Tämä oli sisuttavaa. Hänellä ei ollut tulitikkuja, Jos oven avaisi, niin hyönteinen pääsisi karkuun. Pimeässä hän näki Pawkinsin aivan selvästi nauravan hänen pulaansa. Pawkinsilla oli aina ollut öljyinen nauru. Hän kirosi raivostuneesti ja polki jalkaa.
Ovelta kuului arka koputus.
Sitte se avautui jalan verran, hyvin hitaasti. Emännän säikähtäneet kasvot näkyivät kynttilän vaaleanpunaisen liekin takaa; hänen harmaita hiuksiaan verhosi yömyssy ja hartioita jokin punainen vaatekappale. "Mikä oli se kamala räiskähdys?" hän tiedusti. "Onko mitään —." Outo perhonen lennähteli ovenraon kohdalla. "Sulkekaa se ovi!" äyskähti Hapley ja syöksähti häntä kohti.
Ovi läiskähti kiinni. Hapley jäi yksikseen pimeään. Hän kuuli emäntänsä tormaavan yläkertaan, lukitsevan ovensa ja laahaavan jotakin raskasta lattian poikki ovea vasten.
Hapley älysi käytöksensä ja esiintymisensä olleen outoa ja levottomuutta herättävää, Kirottu itikka! ja Pawkins! Kuitenkin oli sääli menettää perhosta enää. Hän hapuili eteiseen ja löysi tulitikut, pyyhkäistyään silinterihattunsa poukkuilemaan lattialla kuin rumpu. Palava kynttilä kädessään hän palasi huoneeseensa. Mitään itikkaa ei näkynyt. Silmänräpäyksen ajan se kuitenkin kerran näytti liehahtavan hänen päänsä ympärillä. Hapley hyvin äkillisesti päätti luopua hyönteisestä ja käydä levolle. Mutta hän oli kiihdyksissään. Pitkin yötä tunkeusi hänen uneensa näkyjä perhosesta, Pawkinsista ja emännästä. Kahdesti hän nousi vuoteeltaan ja valeli päätään kylmällä vedellä.
Eräs seikka oli hänelle täysin selvillä. Hänen emäntänsä ei ollut mahdollista ymmärtää tätä tuntemattoman perhosen juttua, varsinkaan kun hänen ei ollut onnistunut saada sitä kiinni. Kukaan muu kuin hyönteistutkija ei voisi täydellisesti käsittää miltä hänestä tuntui. Emäntä oli luultavasti säikähdyksissään hänen käytöksestään eikä hän kuitenkaan pystynyt näkemään miten voisi sen selittää. Hän päätti olla sen enempää puhumatta edellisen yön tapauksista. Aamiaisen jälkeen Hapley näki hänet puutarhassa ja päätti hänen rauhottamisekseen poiketa sinne pakinoimaan. Hän haasteli pavuista ja perunoista, mehiläisistä, toukista ja hedelmien hinnoista. Toinen vastasi tavalliseen tapaansa, mutta silmäili häntä hieman epäluuloisesti ja käveli hänen kävellessään, niin että heidän välissään aina oli kukkapyörylä, papulava tahi muuta sellaista. Tovin kuluttua tämä alkoi tuntua tavattoman ärsyttävältä ja kiusaantumistansa salatakseen Hapley palasi sisälle, sitte pian lähtien kävelylle.
Perhonen, selittämätöntä muistoa Pawkinsista mukanansa tuoden, tunkeutui yhtämittaa matkaan, vaikka hän parhaansa mukaan torjui sitä mielestään. Kerran hän näki sen aivan selvästi siivet harallaan puiston länsireunaa rajottavan vanhan kivimuurin seinämässä, mutta mennessään lähelle hän havaitsi siinä vain kaksi harmaata ja keltaista lehtisammaleen haaraa. "Tämä", virkahti Hapley, "on nurinpäistä matkintaa. Sen sijaan että perhonen olisi kiven näköinen, on tässä kivi perhosen näköinen!" Kerran rapisteli ja liihotteli jotakin hänen päänsä ympärillä, mutta tahdon ponnistuksella hän sen mielteen taas hääti.
Ehtoopäivällä pistäysi Hapley pastorin luo ja puheli hänen kanssaan uskonnollisista kysymyksistä, He istuivat pienessä orjantappurapensasten varjoamassa huvilehdossa ja tupakoitsivat väitellessään.
"Katsokaa tuota perhosta!" huudahti Hapley äkkiä, viitaten puisen pöydän laitaan.