"Mrs. Colville", huusi Hapley alas portaita seuraavana aamuna.
"Toivoakseni en säikähdyttänyt teitä viime yönä."
"Kyllä kannattaa teidän sitä kysyä!" vastasi mrs. Colville.
"Asian laita on se että olen unissakävijä ja nyt ei minulla ole kahteen yöhön ollut unijuomaani. Siinä ei toden totta ole mitään syytä pelkoon. Pahottelen että olen niin tyhmässä valossa esiintynyt. Lähden nummen poikki Shorehamiin ja ostan jotakin ainetta millä pääsen sikeästi nukkumaan. Minun olisi pitänyt se jo eilen tehdä."
Mutta puolitiehen nummen yli päästyään sai Hapley kalkkikuoppain luona perhosen taas kimppuunsa. Hän pitkitti matkaansa koettaen kiinnittää mieltänsä shakkiongelmiin, mutta siitä ei lähtenyt apua. Itikka räpähteli hänen kasvoihinsa ja itseään puolustaakseen hän sohaisi sitä hatullaan. Sitte raivo, tuo vanha raivo. — raivo jota hän oli useasti tuntenut Pawkinsia vastaan — valtasi hänet taas. Hän hypähteli eteenpäin hosuen viipottelevaa hyönteistä. Äkkiä hän astui tyhjään ja putosi suin päin.
Hänen tajunnassaan syntyi aukko, ja Hapley havaitsi istuvansa kalkkikaivosten aukon edustalla limsiökasassa toinen jalkansa taaksepäin alleen vääntyneenä. Outo perhonen liihotteli vielä ympärillä. Hän hotaisi sitä kädellään ja päänsä kääntäessään näki kahden miehen lähestyvän. Toinen oli kylätohtori. Hapleyn mieleen juolahti että tämä oli onnellinen sattuma, Sitte hän tavattoman elävästi muisti ettei kukaan muu kuin hän itse voisi konsanaan kyetä näkemään tuota outoa perhosta ja että hänen oli paras pysyä vaiti siitä.
Myöhään yöllä hän kuitenkin katkenneen säärensä lastotuksi saatuaan oli kuumeinen ja unohti hillitsemisensä. Hän makasi pitkällään vuoteellaan ja alkoi silmäillä pitkin huonetta nähdäkseen vieläkö perhonen kärkkyi ympäristöllä. Hän yritti olla tätä tekemättä, vaan ei voinut pidättää itseään. Pian sai hän häiritsijänsä näkyviinsä kätensä vieressä lepäämästä, yölampun valaisemalta vihreältä pöytäliinalta. Siivet lepattivat. Äkillisessä vihastuksen puuskauksessa hän iski sitä kohti nyrkillään, ja hoitajatar heräsi kirkaisten.
"Tuo perhonen!" hän selitti; ja sitte: "Se oli mielikuvitusta. Ei mitään!"
Kaiken aikaa hän aivan selvästi näki hyönteisen kävelevän pöydänkulman ympäri ja lennähtävän huoneen poikki, ja samalla hän huomasi ettei hoitajatar mitään nähnyt, silmäili vaan häntä kummallisesti. Hänen täytyi pitää itsensä aisoissa. Hän tiesi olevansa hukassa ellei pitäisi itseänsä aisoissa. Mutta yön mittaan kuume sai hänet yhä lujemmin valtoihinsa, ja juuri hänen kammoileva pelkonsa perhosen mahdollisesta ilmestymisestä sai sen näyttäytymään. Kello viiden tienoissa, aamunkoitteen juuri sarastaessa, hän yritti päästä ulos vuoteestaan sitä pyydystämään, vaikka hänen säärtänsä poltteli kuin tulessa. Hoitajattaren täytyi rinnustella hänen kanssaan.
Tämän johdosta hänet sidottiin vuoteeseensa. Tästä perhonen kävi rohkeammaksi, ja kerran hän tunsi sen laskeutuvan tukkaansa. Sitte häneltä sidottiin kädetkin, kun hän reuhtoi niillä rajusti. Nyt hyönteinen alkoi ryömiä hänen kasvoillaan, ja Hapley itki, kirosi, kirkui, rukoili ottamaan sitä pois, apua saamatta.
Tohtori oli tyhmyri, puolivalmis rohdonsekottaja ja aivan tietämätön sielunelämän omituisuuksista, Jos hänellä olisi ollut nokkeluutta, niin hän olisi ehkä vielä pelastanut Hapleyn kohtaloltaan antautumalla hänen luulotteluunsa ja peittämällä hänen kasvonsa harsolla, kuten hän rukoili tehtäväksi. Mutta tohtori, kuten sanottu, oli tyhmyri, ja säärensä paranemiseen asti pidettiin Hapleytä sidottuna vuoteeseensa, haavehyönteinen ryömimässä ylitseen. Se ei kertaakaan jättänyt häntä hänen valveilla ollessaan ja paisui hirviöksi hänen unessaan. Hereillä ollessaan hän kaipaili unta ja unesta heräsi kiljuen.