Toisin kuin useimmat samanlaista alkuperää olevat buurit, tämä omituinen Marais-suku — sillä tietysti oli useita muita samannimisiä perheitä — ei koskaan unohtanut syntyperäänsä. Niinpä he isästä poikaan saivat jonkinlaiset tiedot ranskankielessä, ja keskenään usein puhuivat sitä hyvän tavan mukaan. Joka tapauksessa Henri Marais, joka oli harvinaisen uskollinen, tapasi lukea lukunsa Raamatusta (jota buurien on tai oli tapana lukea ääneen joka aamu, mikäli heidän lukutaitonsa vain sen teki mahdolliseksi), ei hollannin kielellä, vaan vanhalla hyvällä ranskankielellä. Minulla on sama kirja, josta hänen oli tapana lukea, sillä, kummallista kyllä näin vuosien perästä, kun kaikki nämä tapaukset ovat kauan olleet menneisyyteen kätkeytyneinä, satuin ostamaan sen Maritzburgissa erään kirjanipun mukana eräästä viikottain pidetystä huutokaupasta, jossa myytiin kaikenlaista rihkamaa. Muistan, että kun avasin tuon suuren niteen, joka oli sidottu alkuperäisiin hirvennahkakansiin, ja näin kenelle se oli kuulunut, purskahdin kyyneliin. Siinä ei ollut mitään epäilemistä, sillä, kuten entisinä aikoina oli tapana, tässä Raamatussa oli erilaisia etulehtiä, jotka oli sidottu siihen kiinni tarkoituksella johtaa mieleen tapauksia, jotka sen omistajalle olivat tärkeitä.
Ensimmäisenä esiintyy alkuperäinen Henri Marais mainiten, kuinka hän ja hänen maanmiehensä olivat lähteneet Ranskasta, hänen isänsä menetettyä henkensä uskonnollisissa vainoissa. Tämän jälkeen seuraa pitkä luettelo syntymisistä, avioliitoista ja kuolemantapauksista, jatkuen sukupolvesta sukupolveen, joukossa muistiinpanoja, jotka kertovat asioista sellaisista kuin perheen asuntopaikan muutoksista, kaikki ranskankielellä. Luettelon loppupuolella ilmestyy merkintä sen Henri Marais'n syntymästä, jonka minä tunnen liiankin hyvin, sekä hänen ainoan sisarensa. Sitten on kirjoitettu hänen avioliitostaan Marie Labuschagne'n kanssa, joka, kuten mainitaan, myös on hugenottisukua. Seuraa vuotta myöhemmin minun Marieni, Marie Marais'n syntymä, ja pitkän väliajan perästä, sillä muita lapsia ei syntynyt, hänen äitinsä kuolema. Heti alempana on nähtävänä seuraava merkillinen kohta:
"Le 3 Janvier, 1836. Je quitte ce pays voulant me sauver du maudit gouvernement Britannique comme mes ancêtres se sont sauvés de ce diable — Louis XIV. A bas les rois et les ministres tyranniques! Vive la liberté!" ["3 päivä tammikuuta 1836. Jätän tämän maan pelastuakseni Britannian kirotulta hallitukselta, kuten esi-isäni ovat pelastuneet tuon paholaisen, Ludvig XIV:n käsistä. Alas kuninkaat ja itsevaltiaat ministerit! Eläköön vapaus!">[
Se ilmaisee sangen selvästi Henri Marais'n luonteen ja mielipiteet sekä trek-buurien keskuudessa vallitsevat tunteet näihin aikoihin.
Tähän merkintä päättyy ja Marais'n historia on lopussa siinä, mihin Raamattuun tehdyt muistiinpanot loppuvat, sillä tämä perheen haara on nyt sammunut.
Heidän tarinansa viimeisen luvun tulen aikanaan kertomaan.
Tutustumisessani Marie Marais'hen ei ollut mitään merkillistä. En pelastanut häntä missään kahakassa villiltä pedolta enkä onkinut häntä ylös kohisevasta virrasta, niinkuin olisi sopivaa romaanissa. Me vaihdoimme nuoria ajatuksiamme pienen ja tavattoman raskaan pöydän yli, joka aikoinaan oli toimittanut lihanpaloittelemisessa tarvittavan pölkyn virkaa. Vielä tällä hetkellä saatan nähdä ne sadat naarmut, jotka kulkivat ristiin rastiin sen pinnalla, erittäinkin sillä puolella olevat, missä minä tavallisesti istuin.
Eräänä päivänä, useita vuosia senjälkeen kuin isäni oli muuttanut Kap-maahan, mynheer Marais saapui taloomme etsien, luullakseni, muutamia kadonneita härkiä. Hän oli siihen aikaan laiha, parrakas mies, jonka melkein villit, tummat silmät, jotka olivat hyvin lähellä toisiaan, sekä vilkas, hermostunut esiintyminen eivät vähintäkään muistuttaneet hollantilaista buuria — ei ainakaan sellaista kuin minä olin kuvitellut. Isäni otti hänet kohteliaasti vastaan ja pyysi häntä jäämään päivälliselle, minkä hän tekikin.
He puhuivat keskenään ranskaa, jota kieltä isäni hyvin osasi, vaikkei hän sitä moneen vuoteen ollut käyttänytkään; hollantia hän ei osannut, tai, paremminkin, ei tahtonut puhua, jos vain muuten tuli toimeen, ja mr Marais ei taasen pitänyt parempana puhua englantia. Häntä ilahdutti tavatessaan jonkun, joka saattoi keskustella ranskaksi, ja vaikka hänen puhetapansa oli sellaista, jota kaksi vuosisataa aikaisemmin käytettiin, ja isäni taasen puhui nykyistä kirjakieltä, he mieltyivät toisiinsa heti sangen hyvin, vaikka ei kenties liian kestävästi.
Vihdoin, hetken vaitiolon jälkeen, mr Marais, osoittaen minua, laihaa, paksutukkaista ja terävänenäistä nuorukaista, kysyi isältäni, eikö hän mielellään haluaisi hankkia minulle opetusta ranskankielessä. Vastaus oli, ettei mikään häntä enemmän miellyttäisi.