"Miksi?" kysyin minä.
"En tiedä. Kenties siksi, että hän saisi uhrin alttarille itsensä tilalle. Ainakin tiedän hyvin, että minun se on maksettava, minun ja minun lihani ja vereni, mitä tahansa Kii luvanneekin", ja hän katseli nukkuvaa lastansa.
"Älkää olko peloissanne, rouva", sanoin. "Kii on poistunut palatsista, ettekä te näe häntä enää."
"Niin siksi, että prinssi oli vihainen hänelle tuon petoksen tähden, mikä tapahtui Isiksen temppelissä. Sentähden hän lähti äkkiä, tai oli lähtevinään, sillä miten voi kukaan sanoa, missä sellainen mies todella on? Mutta hän tulee takaisin. Muistakaa, Kii oli Egyptin suurin tietäjä. Ei vanha Bakenkhonsukaan voi muistaa ketään hänen vertaistaan. Sitten hän rupesi kilpailemaan kansani profeettojen kanssa ja hävisi."
"Mutta hävisikö hän, rouva? Mitä he tekivät, sen teki hänkin lähettämällä israelilaisille samat vaivat, mitkä teidän profeettanne olivat lähettäneet meille."
"Niin, muutamia niistä, mutta hän jäi tai pelkäsi lopuksi jäävänsä jälkeen. Onko Kii mies, joka unohtaa sellaisen? Ja jos Kii todella uskoo, että minä olen hänen vastustajansa ja herransa tässä pimeässä työssä, kuten tuhannet tänä päivänä uskovat kuultuaan, mitä Amonin temppelissä tapahtui, eikö hän ennemmin tai myöhemmin mittaa minulle samalla mitalla? Oi, minä pelkään Kiitä, Ana, ja pelkään Egyptin kansaa, ja jollei se olisi niin rakas herralleni, pakenisin poikani kanssa erämaahan, ja luopuisin kokonaan tästä vihaa täynnä olevasta maasta! Hiljaa! Hän herää."
Tämän jälkeen oli Egyptissä suuri pelko. Ei kukaan näyttänyt oikein tietävän, mitä he pelkäsivät, mutta kaikki olivat varmat siitä, että he olivat tekemisissä kuoleman kanssa. Ihmiset kulkivat ympäri huolissaan katsellen taaksensa, aivankuin joku olisi seurannut heitä, ja öisin he kokoontuivat ryhmiin ja puhelivat kuiskaten. Ainoastaan hebrealaiset näyttivät olevan onnellisia ja iloisia. Sitäpaitsi he valmistivat itseään ottamaan vastaan jotakin uutta ja outoa.
Nuo israelilaiset naiset, jotka asuivat Memphiksessä, alkoivat myydä tavaroitaan ja lainasivat sitten egyptiläisiltä. Erittäinkin pyysivät he lainaksi jalokiviä sanoen, että he valmistivat suurta juhlaa ja halusivat näyttää hienoilta maanmiestensä silmissä. Kukaan ei kieltänyt heiltä mitään, mitä he pyysivät, sillä kaikki pelkäsivät heitä. Jopa he tulivat palatsiinkin ja pyysivät Merapiltakin koristuksia, vaikka hän oli heidän oma kansalaisensa, joka oli osoittanut heille niin paljon ystävällisyyttä. Niin, ja nähdessään, että hänen pojallaan oli pieni kultainen rengas hiuksissa, pyysi eräs heistä senkin, eikä Merapi kieltänyt häneltä sitäkään. Mutta samassa astui prinssi huoneeseen ja nähdessään tuon kuninkaallisen merkin naisen kädessä, suuttui hän ja vaati häntä antamaan sen pois.
"Mitä kruunuilla tehdään, kun ei ole päitä, jotka kantavat niitä?" pilkkasi nainen ja juoksi pois nauraen, vieden mukanaan kaiken, mitä oli koonnut.
Kun Merapi kuuli hänen noin puhuvan, tuli hän vieläkin surullisemmaksi ja pelokkaammaksi kuin ennen, ja hänestä tuo huolestuneisuus tarttui Setiinkin. Hänkin tuli surulliseksi ja levottomaksi, vaikka hän ei tiennyt syytä siihen, kun kysyin sitä häneltä. Mutta hän arveli sen kenties johtuvan siitä, että jokin uusi vaiva oli lähellä.