Tämän jälkeen tulivat hiukseni valkoisiksi, ennen kuin olin täyttänyt neljäkymmentä vuotta.
Nyt, kun minulla ei ollut ketään, jonka hyväksi työskennellä, ja omat tarpeeni olivat vähäiset ja vaatimattomat, sain enemmän aikaa kertomusten kirjoittamiseen, joista suurin osa oli jotenkin surullisia. Yhden näistä kertomuksistani lainasi minulta muudan kirjanoppinut toverini ja luki sen ääneen eräälle seuralle, jota se miellytti niin paljon, että useat pyysivät lupaa kopioida ja julkaista sen. Siten tulin vähitellen tunnetuksi kertomusten kirjoittajana. Annoin kopioida ja myydä niitä. Ja maineeni kasvoi niin suureksi, että eräänä päivänä sain tervehdyksen prinssi Setiltä, kaksoiseltani. Hän kertoi lukeneensa muutamia kirjoituksiani, jotka miellyttivät häntä paljon, ja ilmoitti toivonsa olevan saada nähdä kasvoni. Kiitin häntä nöyrästi lähettilään välityksellä ja vastasin, että matkustaisin Tanikseen ja kävisin kunniatervehdyksellä hänen Korkeutensa luona. Ensin kuitenkin lopetin pisimmän kertomukseni, mitä tähän asti olin kirjoittanut. Sen nimi oli "Tarina kahdesta veljeksestä", ja siinä kerrottiin, miten toisen petollinen vaimo aiheutti toiselle veljelle sellaisia ikävyyksiä, että tämä joutui surmattavaksi. Ja edelleen kerrottiin siinä, miten oikeuden jumalat toivat hänet takaisin elämään ja paljon muita asioita. Tämän kertomuksen omistin hänen Korkeudelleen, prinssi Setille, ja se viittani taskussa sekä säästämäni rahat visusti kätkettyinä pukuuni, matkustin Tanikseen.
Saavuin sitten Tanikseen syystalvella, menin prinssin palatsiin ja pyysin rohkeasti puheille pääsyä. Mutta nyt alkoivat vastukset, sillä sotamiehet ja vartijat heittivät minut kadulle. Lopulta sain lahjottua heidät, ja minut päästettiin etuhuoneeseen, jossa oli kauppamiehiä, silmänkääntäjiä, tanssijattaria, upseereita ja paljon muita, jotka kaikki näyttivät odottavan saadakseen nähdä prinssin. Heillä ei ollut mitään tekemistä, ja siksi he huvittelivat itseään tekemällä pilkkaa minusta, joka olin muukalainen. Mutta kun olin ollut heidän kanssaan muutamia päiviä, voitin heidän ystävyytensä kertomalla heille yhden kertomukseni, jonka jälkeen olin aina tervetullut heidän seuraansa. Mutta sittenkään en voinut päästä lähemmäksi prinssiä, ja koska rahavarani alkoivat melkein loppua, tuumin itsekseni palata takaisin Memphikseen.
Mutta silloin eräänä päivänä pysähtyi eteeni pitkäpartainen vanha mies, jolla oli virkansa mukainen kultapäinen keppi, ja jonka viittaan oli kirjailtu härän pää. Hän nimitti minua valkopäiseksi varikseksi ja kysyi, mitä varten hypin kaiket päivät palatsin huoneissa. Esitin hänelle nimeni ja ammattini, ja hän sanoi minulle omansa, josta sain tietää, että hän oli Pambasa, eräs prinssin kamaripalvelija. Kun pyysin häntä viemään minut prinssin luo, nauroi hän vasten kasvojani ja sanoi salaperäisesti, että tie hänen Korkeutensa läheisyyteen oli kivetty kullalla. Ymmärsin, mitä hän tarkoitti ja annoin hänelle lahjan, jonka hän otti yhtä nopeasti kuin kukko nokaisee jyvän, luvaten puhua minusta isännälleen ja sanoen, että minun oli tultava myöhemmin uudelleen.
Tulin kolme kertaa, ja joka kerta tuo vanha kukko noukki yhä enemmän jyviä. Lopulta suutuin ja unhottaen missä olin, aloin huutaa ja sanoa häntä varkaaksi, jolloin ihmiset kokoontuivat ympärille kuuntelemaan. Tämä näytti pelästyttävän häntä. Ensin hän katsoi ovea kohti kuin kutsuakseen vartioita heittämään minut ulos, sitten hän muutti mieltään ja ärtyisellä äänellä pyysi minua seuraamaan mukana. Kuljimme pitkiä käytäviä myöten, sivuutimme sotilaita, jotka seisoivat siellä vartioimassa liikkumattomina kuin muumiot arkuissaan, kunnes viimein saavuimme kirjaillun esiripun luo. Siinä Pambasa kuiskaten käski minua odottamaan ja meni itse verhojen toiselle puolen. Ne eivät aivan sulkeutuneet, joten minä voin nähdä niiden takana olevaan huoneeseen ja kuulla kaiken, mitä siellä tapahtui.
Se oli samanlainen pieni huone kuin kirjanoppineilla oli, sillä pöydillä oli värilautasia, kirjoituskyniä, mustetta alabasteripulloissa ja lautoihin kiinnitettyjä papyrus arkkeja. Seinät oli maalattu vanhemman ajan tavan mukaan, niinkuin olin nähnyt muutamissa vanhoissa hautaholveissa. Siellä oli kuvia vilulinnuista, jotka vähitellen kohoavat rämeiköstä, kasvavista kukista ja puista. Seiniä vasten oli asetettu telineitä, joissa oli papyruskääröjä, ja takassa paloi keetripuista tehty tuli.
Tulen luona seisoi prinssi, jenka tunsin muotokuvista. Hän näytti nuoremmalta kuin minä, vaikka olimme syntyneet samana päivänä. Hän oli pitkä, solakka ja hyvin kaunis, joka varmaan johtui siitä, että syyrialaista verta virtasi hänen suonissaan. Hänen hiuksensa olivat suorat ja ruskeat, kuten noitten pohjoismaisten kansojen, jotka harjoittavat kauppaa Egyptin toreilla, ja hänen silmänsä olivat pikemmin harmaat kuin mustat, ja niissä oli jotakin silmiinpistävää ruskeutta, kuten hänen isänsä Meneptahinkin silmissä oli. Hänen kasvonsa olivat lempeät kuin naisen, mutta muuttuivat ankaran näköisiksi muutamien ryppyjen vaikutuksesta, jotka kulkivat ulommaisista silmäkulmista korvia kohden. Luulen, että ne johtuivat kulmakarvojen jännittämisestä hänen ajatellessaan, mutta toiset sanovat, että hän oli perinyt ne eräältä naispuoliselta esivanhemmaltaan. Ystäväni Bakenkhonsu, vanha tietäjä, joka palveli Seti I:sen aikana ja kuoli vasta hiljattain elettyään satakaksikymmentä vuotta, kertoi tunteneensa tuon naisen jo ennen kuin hän oli mennyt naimisiin, ja että hän ja hänen jälkeläisensä Seti olivat hyvin toistensa näköiset.
Prinssillä oli kädessä avonainen kirja, hyvin vanhanaikaista kirjoitusta; sen minä, joka olen hyvin harjaantunut tällaisissa ammattiani koskevissa asioissa, päätin sen ulkoasusta. Hän nosti äkkiä katseensa kirjasta kamaripalvelijaansa, joka seisoi hänen edessään.
"Tulet hyvään aikaan, Pambasa", sanoi hän äänellä, joka oli ystävällinen ja miellyttävä, mutta kuitenkin miehekäs. "Sinä olet vanha ja epäilemättä viisas. Sano, oletko viisas, Pambasa?"
"Olen, teidän Korkeutenne. Olen yhtä viisas kuin teidän Korkeutenne eno, mahtava Khaemuas, tietäjä, jonka jalkineita minun oli tapana puhdistaa nuorena ollessani."