Seikka on nimittäin sellainen, että minä en voi sietää sitä, että minua punnitaan samalla vaa'alla kuin noita metsästäjävalehtelijoita, joiden huulilta ei lähde ainoatakaan totta sanaa, vaan jotka aina lörpöttelevät kaikkein kummallisimpia metsästysjuttuja, jotka ovat typi tyhjästä temmattuja. Mutta Henry Curtis katui heti epäilystään nähtyään kuinka se minua loukkasi ja pyysi kauniisti anteeksi — hänen tarkoituksensa ei ollut loukata minua. Niinpä nielin suuttumukseni ja jatkoin:
"Kunhan vaan saavumme Durbaniin", sanoin, "saatte nähdä oikean liinatilkun ja kaiken muun. Mutta… tehän tahdoitte kuulla veljestänne. Minä tunsin vähän Jimiä, joka seurasi häntä matkalla. Hän oli betsjulainen ja varsin näppärä poika ja aimo metsästäjä. Sinä aamuna, jolloin herra Neville lähti matkaan, seisoi Jim vankkurien ääressä ja oli kovassa puuhassa."
"No", kysyin minä häneltä, "minne matka? Norsunpyynnillekö lähdette?"
Ei, he lähtivät pyytämään jotain, joka oli kallisarvoisempaa kuin norsunluu, kertoi Jim. Minä arvasin kultaa, mutta musta-ihoinen pudisti vain päätään ja irvisteli. En sitten viitsinyt sen enempää kärttää, neekerien joukossa täytyy näet säilyttää arvokkaisuutensa, ja se on mennyttä, jos on liian utelias. Mutta minun ei ollutkaan pakko kysyä, sillä Jim ei tietysti voinut pitää suutaan kiinni. Silmänräpäyksen kuluttua hän sanoi:
"Me haluamme timantteja — timantteja Suliman-vuorista."
"Uskotteko todellakin tuota rosvojuttua, Jim? Sinun herrasi joutuu vaan linnunruuaksi, jos hän aikoo pyrkiä Suliman-maahan ja sinun käy samoin, ukko raiska, — jos ruumiissasi silloin enää on mitään, johon korpit viitsivät iskeä."
Jim veti suunsa irveen ja sanoi jotain siihen suuntaan, että täytyyhän meidän kaikkien kuitenkin kerran kuolla, ja joka tapauksessa halutti häntä nähdä vähän muutakin maailmaa, missä ei ehkä ole niin niukalti norsuja. "Täältähän ne ovat kuin ilmaan haihtuneet!" valitti hän.
Puolen tunnin perästä kuulin Nevillen vankkurien vierivän matkaan. Kotvasen kuluttua tuli Jim juosten takaisin. "Hyvästi, herra!" huusi hän. "Tahdoin sentään jättää sinulle hyvästi, sillä me emme ehkä kuitenkaan enää palaja."
"Kuuleppas, Jim, aikooko isäntäsi todellakin lähteä Suliman-vuorille?"
Aikoipa niinkin. Hän oli sanonut Jimille, että jossain hänen täytyi koettaa onneaan ja miks'ei hän voisi yrittää saada timantit käsiinsä?