Minä José da Silvestra, joka nyt olen nälkään kuolemaisillani pienessä luolassa, jossa ei ole lunta, sen vuorenselänteen pohjoisrinteellä, jonka alkuna on eteläpuoleinen niistä kahdesta vuoresta, joille olen antanut nimen "Sheban povi", kirjoitan tämän Herran vuonna 1590 halkinaisella luulla, jonka kastan vereeni ja jolla piirrän paidastani reväistyyn tilkkuun!
Jos palvelijani löytää sen ja vie sen mukanaan Delagoaan, — niin pyydän ystävääni — —. (Nimestä ei saanut selvää) saattamaan asian kuninkaan tietoon, jotta hän voisi lähettää sotajoukon tähän maahan. Jos kuninkaan sotilaat voivat hengissä päästä erämaan halki, ja jos he voivat kukistaa kukualaiset ja vastustaa heidän noitatemppujaan, tulee kuninkaasta niin rikas, ettei kuningas Salomon jälkeen ole sen rikkaampaa hallitsijaa maan päällä elänyt.
Omin silmineni olen nähnyt timanttiläjät Salomon aarreaitassa valkoisen kuoleman takana; mutta Gagul, kavala, ilkeä velho petti minut, ja aarteista en saanut mitään. Töin tuskin onnistui minun päästä sieltä hengissä.
Käskekää niiden, jotka lähtevät sinne, tutkia karttaa ja kiivetä yli Sheban vasemman huipun lumirajan luona. Vuoren pohjoisrinnettä myöten saapuvat he silloin kuningas Salomon suurelle maantielle; kolmen päivämatkan päässä on kuninkaan kaupunki.
Tappakaa Gagul! Rukoilkaa sieluni puolesta! Hyvästi!
José da Silvestra.
Kun olin lukenut tämän vanhan kirjeen sanasta sanaan ja näyttänyt kartan, eivät Curtis ja God hetken aikaan puhuneet sanaakaan. Vasta kun he jotakuinkin olivat tointuneet hämmästyksestään, virkkoi kapteeni:
"Kahdesti olen matkustanut maan ympäri ja monta ihmeellistä seikkaa olen kokenut, mutta viekää minut hirteen, jos koskaan olen mokomaa juttua kuullut!"
Ja Curtis arveli niinikään: "Se oli varsin kummallinen kertomus!
Sillä, eikö totta, herra Allan! Tehän puhuitte aivan tosissanne?
Ettehän tee meistä pilaa."
Minä hiukan suutuin hänen sanoistaan ja pistin paperit takaisin taskuuni sanoen: "Jos luulette minun tekevän teistä pilaa, herra Curtis, niin ei meidän kannata tästä sen enempää puhua."