Sitten hän sai astiallisen maitovettä juodakseen. Ja kylläpä hän sitä ahmikin itseensä! Lähes kaksi tuoppia joi hän yhteen menoon, sitten en uskaltanut antaa hänelle enää. Kuume alkoi nyt repiä häntä, hän kaatui ja houraili kovasti Suliman-vuorista, timanteista ja erämaasta. Me kannoimme hänet telttaan ja valmistimme hänelle vuoteen, ja vähitellen hän vaipui jonkinlaiseen horrostilaan, niin että minäkin saatoin hiukan nukahtaa. Aamunkoitteessa heräsin, ja totta tosiaan! — eikös vain hän istunut vuoteessaan tuijottaen kohti aamuhämäräistä erämaata! Tuokion kuluttua loi nouseva aurinko ensimäiset kultaiset säteensä äärettömälle hiekkalakeudelle, ja kaukana etäisyydessä välähteli kirkas hohde — päivänsäteet kultasivat Suliman-vuorten huippuja.
Samassa silmänräpäyksessä tuli portugalilaisen riutuneeseen olentoon eloa. "Siinä se on!" huudahti hän rajusti, osottaen sinne päin pitkällä laihalla kädellään. "Mutta minä en koskaan pääse sinne! En koskaan! Ei kukaan voi päästä sinne…!"
Hän tyyntyi hiukan ja kääntyi minun puoleeni. "Ystävä kulta!" sanoi hän väsyneellä äänellä, "sinäkö siinä olet? Minun näköni sumenee."
Minä rauhoitin häntä ja koetin saada hänet nukkumaan, mutta hän pudisti kiihkeästi päätään: "Ei", sanoi hän, "minä nukun pian ikuista unta. Mutta nyt en tahdo nukkua — tahdon puhua! Te olette ollut minua kohtaan hyvä ja teille tahdon antaa paperin. Kenties onnistuu teidän päästä sinne, jos jaksatte ponnistella erämaan halki, joka vei palvelijaltani ja minulta hengen."
Hän alkoi haparoida taskujaan ja sai vihdoin suurella vaivalla esille rääsyn, joka näytti vanhalta nahkaiselta tupakkakukkarolta. Se oli sidottu kokoon hihnalla; hän koetti avata sitä, mutta ei voinut. Silloin ojensi hän tuon kummallisen kapineen minulle ja minä sain sen pian avatuksi. Siinä oli vanha likaisenkeltainen liinatilkku, johon oli raapusteltu kirjaimia, jotka näyttivät ruosteella kirjoitetuilta. Ja tilkun sisässä oli paperipalanen.
Portugalilainen heikkeni heikkenemistään, hän saattoi tuskin puhuakaan enää. Suurella vaivalla hän sai kuiskatuksi, että paperissa oli selitetty, mitä liinatilkkuun oli kirjoitettu. Oli kulunut — sanoi hän — monta vuotta, ennenkuin hän sai selkoa niistä harakanvarpaista. Hänen kanta-isänsä oli ne kirjoittanut kolmesataa vuotta sitten. "Hän oli ensimäisiä portugalilaisia, joka astui maihin tänne Afrikaan", kertoi hän, "ja hän heitti henkensä noilla vuorilla, joille ei kenkään valkoihoinen hänen jälkeensä ole jalkaansa astunut. Hänellä oli sama nimi kuin minullakin: José da Silvestra. Hänen musta orjansa etsi hänet ja löysi tämän liinatilkun vainajan ruumiin vierestä. Se on siitä päivin ollut meidän sukumme hallussa, mutta minä olen ensimäinen, joka olen osannut selittää kirjoituksen. Se maksoi minun elämäni, mutta jollakin toisella voi kenties olla parempi onni, jolloin hänestä tulee maailman rikkain mies!" Poloinen tarttui kolmeen viimeiseen sanaa toistaen niitä kerran toisensa jälkeen. Sitten hän sanoi: "Mutta elkää antako liinatilkkua tai paperia kenellekään muulle!" Tähän loppuivat hänen voimansa. Hetkisen kuluttua parkaisi hän taas houreessa, ja heti sen jälkeen hän kuoli.
Minä hautasin hänet syvälle maahan ja vieritin muutamia raskaita jättiläiskiviä hänen rintansa kohdalle — joten luulen sakaalien kyllä jättäneen hänet rauhaan.
"Entä muistiinpanot?" huudahti Henry Curtis. Hänen kasvonpiirteensä osoittivat suurta jännitystä. Ja kapteeni God oli yhtä kiihkeä: "Niin, mitä sanottiin liinatilkussa?"
"Näyttääpä siltä", vastasin minä, "kuin kertomukseni kävisi mielellenne. Senvuoksi teenkin teille selkoa kaikesta. Muuten en koskaan ole ilmaissut tätä, ainoallekaan ihmissielulle paitsi vaimolleni, joka nyt on kuollut, - hän nauroi sille ja sanoi sitä hassutukseksi — sekä eräälle vanhalle portugalilaiselle juopporentulle, jolle eräänä iltana annoin ryypyn, jotta hän kääntäisi paperin sisällön minulle, ja joka seuraavana aamuna oli unohtanut koko jutun. Vanha rääsy ja Josén jäljennös ovat kotonani Durbanissa, mutta tässä saatte nähdä", — ja näin sanoen otin esille taskukirjani — "tähän se on minulle kirjoitettuna ynnä kartanpiirustus, jos sitä nyt voi kutsua kartaksi…"
Minä levitin kartan pöydälle ja luin ääneen jäljennökseni vanhan portugalilaisen salaperäisistä muistiinpanoista. Se kuului seuraavasti: