"Sitä en tiedä", täytyi minun vastata. "Tiedän vaan, missä niiden sanotaan sijaitsevan. Yhden ainoan kerran elämässäni olen nähnyt vuorten huiput, jotka sen ympärillä kohoavat, mutta päästäkseni niiden vuorten tykö, olisi minun täytynyt kulkea erämaan halki, joka on puolisensataa peninkulmaa leveä, ja se matka on kerrassaan kauhistuttava. Minun tietääkseni on vain yhden ainoan valkoisen miehen koskaan onnistunut matkustaa sen halki. Muuten lienee ehkä parasta, että kerron teille koko vanhan tarun kuningas Salomon kaivoksista. Mutta teidän täytyy luvata minulle, että tämä jää meidän kesken. Lupaatteko sen?"
Curtis nyökäytti päätään ja kapteeni God vastasi: "Tiettävästi."
"Me norsunpyytäjät", alotin minä, "emme tavallisesti ole erittäin oppinutta väkeä. Meidän sivistyksemme ei ole hienointa laatua, ja useimmilla meistä on harvoin aikaa välittää siitä, mikä ei kuulu toimeemme. Me pidämme huolta ammatistamme ja annamme muiden huolehtia omista ammateistaan. Mutta joskus sattuu tapaamaan sellaisen metsästäjän, joka todella on käyttänyt silmiään ja korviaan liikkuessaan villiheimojen keskuudessa, ja tuntee jonkun niistä monista taruista, jotka kulkevat suusta suuhun ja suvusta sukuun alkuasukkaiden joukossa. Ja sellainen mies kertoi minulle ensiksi kuningas Salomon kaivoksista. Hänen nimensä oli Evans, ja minä opin tuntemaan hänet ensimäisellä norsunpyynnilläni Matabele-maassa — noin kolmekymmentä vuotta sitten. Vuosi sen jälkeen puski sitten puhvelihärkä hänet kuoliaaksi. Eräänä iltahetkenä istuin Evansin kanssa juttelemassa ja kerroin hänelle muutamista omituisista muinaisjäännöksistä, joita olin tavannut jossain Lydenburgin tienoilla. Minä kuvailin hänelle, kuinka aivan vuorten keskellä olin keksinyt kallioon hakatun käytävän, joka johti suureen luolaan, missä oli aimo läjät kultamalmia…"
Evans istui hetken aikaa kuuntelemassa, mutta sitten hän sanoi voivansa kertoa vielä ihmeellisempiä asioita. Ja sitten hän kertoi pitkän jutun siitä, kuinka hän syvällä Etelä-Afrikan sydämessä oli keksinyt jäännöksiä kaupungista, joka luultavasti oli sama kuin Ofir-niminen kaupunki, josta raamatussa kerrotaan. Muistan vielä, millä mielihartaudella kuuntelin vanhan Evansin kertomusta. Olin siihen aikaan nuori, ja nämä ihmeelliset muinaistarut juutalaisten ja foinikilaisten matkoista tuhansia vuosia takaperin valtasivat kaikki ajatukseni. Yht'äkkiä virkkoi Evans: "Oletko koskaan kuullut puhuttavan Suliman-vuorista?" Ei, en ollut kuullut. Sainpa sitten tietää, että ne ovat Maskujulumbwe-maan luoteispuolella ja niissä vuorissa — kertoi Evans — oli Salomolla ollut timanttikaivoksensa! Arabialaiset äänsivät Salomon Sulimaniksi, ja muuan vanha velhovaimo Manika-maassa oli kertonut hänelle, että vuorten takana asui kansanheimo, joka oli Zulukansan sukua, ja puhui samankaltaista kieltä kuin hekin. Nämä ihmiset olivat kuitenkin kauniimpia ja kookkaampia kuin zululaiset ja heidän keskuudessaan eli suuria velhoja, jotka muinaisina aikoina olivat oppineet taitonsa valkoisilta miehiltä. Nämä velhot tunsivat niinikään tien salaiseen kätköpaikkaan kallion sisässä, kaivokseen, joka oli täynnä "säihkyviä kiviä."
Sillä kertaa nauroin vaan näille ihmeellisille jutuille, ja noin pariinkymmeneen vuoteen en asiata sen enempää aprikoinut. Mutta sitten sain täydellä todella tietää jotain Suliman-vuorista ja niiden takaisesta maasta.
Minä olin sillä kertaa asioilla kaukana pohjoisessa, Sitandan kraali nimisessä paikassa. Metsästys niillä seuduin oli laihanlaista, töin tuskin sain ammutuksi sen verran, että saalis riitti ruuakseni. Minä olin kyllästynyt koko hommaan, ja päälle päätteeksi vielä sairastuin, niin etten voinut lähteä pois. Eräänä päivänä saapui seudulle vieraita, muuan portugalilainen ja mestitsi. Nyt tulee minun tunnustaa, etten koskaan ole rakastanut portugalilaisia. Useimmat tämän kansakunnan jäsenet, joita olen tavannut, ovat olleet aika ilkeitä vekkulia, paksuja ja lihavia ja pöyhkeitä rahoistaan, jotka ovat ansainneet ihmiskaupalla. Mutta tämä oli tykkänään toista maata, oikea aatelismies, sellainen, joista vanhat ritarikronikat kertovat. Hän oli pitkä ja laiha, silmät olivat suuret ja mustat, parta harmaa ja kähärä. Me juttelimme keskenämme paljonkin, hän osasi näet vähän englanninkieltä ja minä ymmärsin koko lailla hänen portugaliaan. Hän kertoi minulle, että hänen nimensä oli José da Silvestra, ja että hän omisti maatilan Delagaolahden suulla. Seuraavana päivänä hän matkusti edelleen palvelijoineen. Minä näen hänet vielä, sellaisena kuin hän seisoi ja heilutti hattuaan hyvästiksi sanoen: "Nyt minä lähden. Jos joskus vielä tapaamme, olen minä maailman rikkain mies, ja silloin en unohda teitä!" Ja sitten hän suuntasi askeleensa länteen suurta erämaata kohti, mutta minä arvelin mielessäni, oliko mies hullu, vai oliko noilla raivaamattomilla autioilla seuduilla todellakin mitä aarteita.
Kului neljätoista päivää, ja minä aloin vähitellen päästä entiselleni. Eräänä iltana istuin pikku telttani ulkopuolella nakertamassa lintua, jonka kalliista hinnasta olin ostanut eräältä alkuasukkaalta. Se oli jotenkin sitkeätä herkkua, ja kun olin nakertanut leukapieleni väsyksiin, tuijotin huvikseni aurinkoon, jonka punainen kehrä parhaillaan oli mailleen menossa erämaan hiekan taakse. Yht'äkkiä näin jotain kummallista. Pitkin mäenharjannetta noin 4-500 kyynärän päässä tuli viittaan puettu mies nelinkontin ryömien; silloin tällöin hän koetti hiukan kohota seisaalleen, mutta kukertui heti taas alas ja konttasi eteenpäin kuin eläin. Yks kaks olin saanut käsiini erään palvelijoistani — itse olin vielä liian heikko — ja lähetin hänet miehen luo. Silmänräpäyksen kuluttua kantaa retuutti hän raukan minun luokseni. Ja arvatkaapa, kuka se oli?
"Portugalilainen arvatenkin!" sanoi kapteeni God.
Aivan niin! Se oli kuin olikin José da Silvestra tai oikeammin hänen haamunsa. Hänen kasvonsa olivat pullistuneet ulos kuopistaan. Hänen ruumiissaan ei ollut lihaa linnun ruuaksikaan — pelkkä nahka vain, keltainen kuivettunut nahka peitti luut.
Hän tapaili ilmaa keuhkoihinsa niin että oli surkea kuunnella ja läähätti: "Vettä! Vettä! Jumalan tähden, vettä." Minä katselin hänen huuliaan, ne olivat kuivat ja sierettyneet, ja kieli oli niin paksu, niin paksu ja musta kuin muste!