"Sitä sietää kuulla", sanoi hän. Sitten toivotin hyvää yötä ja menin nukkumaan. Mutta aamunkoittoon asti uneksin vuoteessani kuolleesta José da Silvestrasta ja kaikista kuningas Salomon aarteista.
KOLMAS LUKU.
Me pestaamme Umbopan.
Merimatka Kapista Durbaniin kestää tavallisesti neljä viisi päivää; riippuen tietysti siitäkin onko ilma hyvä vai huono. Varsinkin täytyy välistä, jos tuuli on epäsuotuisa, jäädä kellumaan kokonaiseksi vuorokaudeksi puolitiehen Itä-Lontoon luo, missä laivojen on aika pulmallista päästä särkkien yli ottamaan lastia. Tällä kertaa kävi kuitenkin jotenkin hyvästi. Veneet olivat yks kaks paikalla, ja pian vierivät tavarat, joiden oli määrä tulla maihin, huiskin haiskin veneisiin. Kaikki lennätettiin alas miten tahansa — lautaset, lasitavarat ja villasäkit kaikki samaa menoa. Sietipä nähdä sitä elämää, mikä syntyi kun puolisensataa sampanjapulloa sisältävä kori pyörähytettiin menemään! Pullot särkyivät tuhansiksi sirpaleiksi ja viini virtasi vaahdoten likaisen veneen pohjaan. Oli oikein ilkeätä nähdä sitä hävitystä! Mutta kafferilaiset veneessä olivat yhtä iloiset. He löysivät pari eheää pulloa, katkaisivat niiltä kaulan ja tyhjensivät ne pohjia myöten. Ruskeat lurjukset eivät ajatelleet, ettei juoma, jota he joivat, ollut tavallista viiniä, ja kun se nyt alkoi kuohua heidän vatsassaan, niin että he olivat aivan pullistuneet, rupesivat he huutamaan ja ulvomaan — he luulivat ahmineensa noiduttua juomaa. En voinut olla huutamatta heille, että he olivat juoneet valkoisen miehen väkevintä noitaviiniä, josta kyllä pian kuolisivat. Kylläpä heille silloin tuli kiire päästä maihin! Olen varma siitä, että he ainakin jonkun aikaa ovat pistämättä nenäänsä senlaatuisiin juomavaroihin.
Koko ajan, minkä purjehdimme, harkitsin Henry Curtisin ehdotusta.
Suostuisinko vai kieltäytyisinkö?
Pariin päivään emme ollenkaan kosketelleet tätä ainetta. Kun puhelimme toistemme kanssa, keskustelimme enimmäkseen metsästysseikkailuista, ja minun täytyi kertoa monista ihmeellisistä tapahtumista, jotka olin kokenut kaikkialla Afrikassa. Curtis ja God eivät koskaan väsyneet minua kuuntelemaan.
Tammikuu on ihana aika Etelä-Afrikassa, ja kaunis oli ilma sinäkin iltana, jolloin vihdoinkin matkustimme pitkin Natalin rannikkoa pääkaupunkiin, Durbaniin, jonne arvelimme voivamme saapua päivänlaskun aikana. Koko rannikko Itä-Lontoosta alaspäin on kauneimpia seutuja, mitä voi nähdä. Rantaäyräällä leviää hiekkasärkkä toisensa vieressä ja siellä täällä pistäikse kallio vedestä. Kun laineet lyövät kiviä vasten, särkyvät ne valkeaksi vaahdoksi ja kuohahtavat ilmaan kuin mistäkin taitehikkaasta suihkulähteestä. Ja kauempana leviävät rehevät ja lihavat laitumet ikäänkuin kylvettynä täyteen kafferilaisten majoja. Seutu Durbanista suoraan etelään päin on kaunein. Täällä on maa läpeensä uurteinen, kaikkialla on syviä ja äkkijyrkkiä rotkoja, jotka rankkasade vuosisatojen kuluessa on kaivanut. Jokaisessa lorisee, välkkyy ja pulppuaa nyt hilpeä joki, jolla on kauhea kiire päästä vuorenrinteiltä alas suureen mereen…
Tuossa on tumma, viheriä viidakko — tuolla hohtaa viljavainio, ja kas, tuolla kohoaa liituvalkoinen talo, joka katselee hymyillen siniseen veteen. Kaikki on hauskaa ja rauhallista.
Ja kuitenkaan en voi olla kaipaamatta jotain tässä maisemassa: nimittäin ihmisiä. Sellainen olen kuin olenkin; kenties se johtuu siitä, että olen viettänyt niin monta vuotta elämästäni yksinäisyydessä. Joka tapauksessa olen usein ajatellut itsekseni, että paratiisin puutarha ehkä kylläkin oli kaunis, jo ennenkuin ihminen luotiin, mutta kyllä se kuitenkin kävi koko joukon koreammaksi, kun Adam ja Eva asettuivat siihen asumaan.
Me olimme, kuten sanottu, luulleet saapuvamme Durbaniin auringon laskiessa, mutta niin varhain emme kuitenkaan päässeet. Kun ankkuroimme, oli kello jo paljon, ja liian myöhäistä oli mennä maihin. Illallisen syötyämme kävelimme edes takaisin kannella. Kuu oli noussut ja valaisi niin kirkkaasti, että tuskin saattoi erottaa valon tuiketta ylt'ympäri vilahtelevista majakoista. Kaupungin monista ikkunoista säteili valoa. Suurella prikillä aivan läheisyydessä jorotteli väki työlauluaan nostaessaan ankkuria. Mutta muutoin oli aivan hiljaista ja levollista. Ahnaan koirankin, jonka muuan matkustajista oli tuonut mukaansa ja joka aina haukkui rajusti, oli illan rauha ja hiljaisuus lannistanut. Se olisi muutoin kyllä ryhtynyt tappeluun häijysisuisen paviaanin kanssa, joka kurkisteli häkistään katon päällä. Mutta nyt se venyi pitkin pituuttaan kajuutan oven edustalla ja kuorsasi.