"On vielä kaksi arkkua", sanoi Gagul, "kaksi kokonaista arkullista vielä. Elkää unohtako niitä. Ottakaa kaikki mukaan — kaikki!"
Me mursimme sinetit, joilla arkkujen kannet olivat lukitut ja avasimme molemmat suuret kiviarkut. Toinen oli aivan täynnä kalliita kiviä. Toinen sitävastoin ei sisältänyt niin monta timanttia, mutta ne olivat suuria kuin kyyhkysenmunat.
* * * * *
Mitä se oli?
Katsahtaessani sattumalta taakseni huomasin Gagulin kadonneen. Hän oli mennyt pois sanomatta hyvästi.
Samassa kajahti korviimme sydäntäsärkevä huuto.
"Bougwan! Bougwan! Apua! Apua! Vuori putoaa!"
Se oli Fulatan ääni. Mutta nyt kuulimme toisen äänen, joka vinkui:
"Päästä minut, päästä minut! Taikka minä…"
"Apua! Apua!" huusi nuori tyttö taaskin.
Me syöksymme ylös portaita ja tulemme juuri parahiksi näkemään, kuinka Fulata ja Gagul kieriskelevät lattialla; Fulatan rinnassa on syvä haava, josta vuotaa verta, mutta hän ei sittenkään päästä noitaa… Hitaasti laskeutuu laskuovi alaspäin. Nyt on raskas kalliolohkare vain pari kyynärää maasta. Silloin onnistuu Gagulin riuhtaista itsensä irti Fulatan syleilystä, ja kuten käärme hän kiemurtelee kiven alle päästäkseen ulos. Liian myöhään! liian myöhään!