Gagulin pistävät silmät olivat seuranneet meitä, hän arvasi heti mitä etsimme. Senvuoksi hän nyt sanoi: "Te tahdotte enemmän kiviä? Hyvä etsikää tuolta pimeimmästä sopesta."
Me riensimme sinne. Siellä oli kolme suurta kiviarkkua; kahdessa oli kansi suljettu, kolmannen kansi oli auki. Curtis antoi lampun valon langeta tälle viimeiselle arkulle — ja me hätkähdimme.
"Näettekö!" huusi Curtis käheästi. "Näettekö!"
Ja me näimme. Tai oikeastaan… ensiksi emme saattaneet nähdä juuri mitään, ei muuta kuin välkettä ja säihkettä, joka huikaisi silmiämme. Mutta vähitellen tottuivat silmämme, ja nyt näimme, että arkku oli enemmän kuin puolitiehen täynnä suuria ja pieniä hiomattomia timantteja.
"Me olemme maailman rikkaimmat miehet!" huudahdin minä.
"Me voimme vallata jalokivimarkkinat timanteillamme!" sanoi God, jonka löytömme oli saattanut aivan suunniltaan.
Siinä nyt seisoimme, kalpeina ja kuumeisina kuin olisimme olleet salaliittolaisia, jotka aikoivat tehdä rikoksen. Ja todellisuudessa olimme oikeastaan kolme onnellisinta ihmistä maan päällä.
Gagul hiipi sillä aikaa ympärillämme kuin hämähäkki. Käheästi nauraen vinkui hän jälkeemme: "Nyt olette saaneet, mitä haluatte valkoiset miehet! Ottakaa nyt niin monta jalokiveä kuin haluatte! Syökää niitä! Juokaa niitä!" Ja näin sanoen purskahti ilkeä ämmä raikuvaan nauruun, niin että koko vuori kaikui.
Minäkin nauroin. Hän oli tosin kamala, mutta oli niin peräti
hassunkurista, kun hän kehoitti meitä syömään ja juomaan timantteja.
Nauru on tarttuvaista, ja seuraavassa silmänräpäyksessä nauroivat
Curtis ja Godkin täyttä kurkkua.
Niin me nauroimme — nauroimme seistessämme siinä satumaisen suuren rikkautemme ääressä, jonka uutterat työmiehet tuhansia vuosia sitten olivat kaivaneet meille. Salomolle eivät ne koskaan olleet tuottaneet mitään iloa, Silvestra ei myöskään saanut niistä nauttia, meidän sitävastoin oli suotu saattaa aarre ihmisten ilmoille — laskea satoja, tuhansia miljoonia liikkeeseen.