God kumartui alas ja nosti pussin ylös. Hän ravisti sitä, sen sisällys kilisi.
"Tuhat tulimmaista", kuiskasi hän vaaleten, "pussi on, totta vie, täynnä timantteja."
Curtisille tuli kiire. "Tuo tänne lamppu, vanhus!" huusi hän, tempasi ruukun Gagulin kädestä ja harppasi kynnyksen yli. Me muut jälessä.
Me seisoimme kuningas Salomon timanttikammiossa.
Ensi silmäyksellä huomasimme, että se oli jotenkin pieni huone, tuskin enemmän kuin kymmenen jalkaa seinästä toiseen. Eräästä nurkasta loisti jotain valkoista silmiimme, siinä oli suunnaton läjä norsun hampaita. En tiedä, paljonko niitä oli, noin neljä-viisisataa kappaletta, luullakseni. Joka tapauksessa riittivät ne tekemään minusta miljoonainomistajan, jos minua nimittäin olisi haluttanut käydä käsiksi herkkuihin. Tästä läjästä kai Salomo oli tuottanut raaka-ainetta norsunluiseen valtaistuimeensa, josta raamatussa kerrotaan, ja jonka vertaista ei ollut koko avarassa maailmassa.
Vastapäisellä seinällä oli koko joukko punaisiksi maalattuja lippaita.
"Timantit!" huusin minä. "Tuokaa lamppu tänne!"
Mutta ne eivät olleet timantteja. Päällimäisen lippaan kansi oli puoleksi lahonnut ja sitäpaitsi murrettu auki — se oli kai Silvestran työtä — ja siitä pistin käteni lippaaseen. Kun vedin sen takaisin, oli se täynnä kultarahoja, joissa oli hebrealainen kirjoitus.
"Annas, kun katson… kahdeksantoista lipasta ja pari tuhatta kultakolikkoa kussakin. — Sehän on varsin sievä summa…"
"Niin, mutta minä en näe missään timantteja", lausui God kärsimättömästi.