Huh, kuinka selkäpiitäni karmi! Mistä ihmeestä oli tuo vanha noita saanut kaiken viisautensa?
Hän yhä puheli — puheli ja irvisti. "Tulkaa tänne sisään! Tulkaa sisään!" käski hän. "Silloin saatte nähdä, onko vuohennahka, josta äsken puhuin vielä tallella. Hi hi hii!"
Näin sanoen hän lamppu toisessa kädessä ja sauva toisessa kävellä köntysteli pimeään huoneeseen.
Entä me! Seuraisimmeko häntä? Vai…?
"Rohkeutta!" huudahti God. "Eteenpäin vaan pää pystyssä ja reippain askelin! Enpä, hiisi vieköön, annakkaan tuon vanhan kummituksen itseäni pelottaa."
Ja niin katosi God hyvää vauhtia kammioon Fulata kintereillään; lapsiraukka vapisi pelosta kuin haavanlehti.
Me muut emme totta puhuen olleet oikeastaan sen rohkeammat, mutta tallustimme sentään toisten jälestä alas kapeita, kallioon hakatuita portaita.
Emme olleet ehtineet montakaan porrasta alas, ennenkuin Fulata pujahti ulos; hän alkoi voida pahoin ja lupasi jäädä vartioimaan eväskoria.
Kuljettuamme noin kaksikymmentä askelta saavuimme puuovelle, joka oli maalattu täyteen kirjavia kuvia. Se oli auki ja kynnyksellä poikittain oli vuohen nahkainen pussi, joka tuntui olevan täynnä pikkukiviä!
Gagul naukui ja kähisi kuin vanha kissa — se oli kai olevinaan naurua. Hän valaisi öljylampullaan säkkiä ja sanoi: "Siinä näette! Siinä on pussi, josta olen puhunut! Naisen pussi, joka hänen täytyi jättää…"