Mitä hän tarkoitti? Minä annoin hänelle hyvän läksytyksen, mutta hän intti yhä:
"Katsokaa tänne, valtiaat."
Ja kun nostin lampun lähemmäksi luolan seinää, näimme suureksi kummaksemme, että osa kiviröykkiöstä hitaasti kohosi ylös kuten lasku-ovi, niin että suuri aukko tuli näkyviin. Se osa luolan seinää, joka näin teki pienen ilmaretken, oli 3 jalkaa leveä, 10 jalkaa korkea ja viisi jalkaa paksu — siis noin 150 kuutiojalan suuruinen kivilohkare. Jos otaksumme, että kivi oli noin kolme kertaa niin raskas kuin sama kuutiosisällys vettä — ja jos vielä kouluajoiltamme muistamme, että kuutiojalka vettä painaa 62 naulaa — niin saatamme helposti laskea, kuinka paljon tämä merkillinen laskuovi painoi: nimittäin 27,900 naulaa! Mitä keinoja Gagul käytti nostaakseen tämän suunnattoman taakan, en tiedä. Arvelen, että seikka oikeastaan oli varsin yksinkertainen: jossakin luolassa oli kai joku vipu tai muu sen tapainen, jota velho oli painanut… Oli miten oli, kivi kohosi hitaasti ylöspäin, ja meidän edessämme oli musta aukko, ovi kuningas Salomon aartehistoon.
Vihdoinkin! Vihdoinkin aukeni tie eteemme. Meidät valtasi sellainen jännitys, että koko ruumiimme vapisi — minä ainakin tärisin kiireestä kantapäähän. Mitähän nyt saisimme kokea? Mitä jos kaikki olisikin ollut vain turhaa lörpötystä! Vai olisiko vanha Silvestra sittenkin ollut oikeassa — piiliköhän tuolla sisässä todellakin timanttiläjiä, jotka tekisivät meidät maailman rikkaimmiksi miehiksi?
Gagul asettui aukon suulle. Hän vilkkui meihin ilkeillä silmillään ja kähisi: "Menkää sisään vaan! Menkäähän toki sisään, te valkoiset tähtimiehet. Mutta kuulkaa ensin, mitä Gagul, vanha Gagul teille sanoo! Te saatte nyt nähdä monta, monta säihkyvää kiveä; ne ovat tuodut kaivoksesta, jota nuo kolme mykkää vartioivat; kuka ne tänne on kätkenyt, sitä en tiedä. Vain kerran, yhden ainoan kerran senjälkeen on ihminen tähän kammioon astunut, ja siitä on monta, monta vuotta kulunut. Ei kukaan tietänyt, missä aartehisto sijaitsi; laskuoven salaisuus oli joutunut unohduksiin. Mutta sitten tapahtui, että valkoinen mies — ehkä hänkin oli tähdistä — matkusti vuorten yli kukualaisten maahan. Kuningas vastaanotti hänet hyvästi… sama kuningas, joka istuu tuossa", näin sanoen hän viittasi viidenteen niistä kuninkaista, jotka istuivat pöydän ääressä. "Vielä tapahtui, että tuo valkoinen mies ja muuan kukualainen nainen tulivat yhdessä tälle vuorelle. Sattumalta keksi nainen laskuoven salaisuuden… Vaikka te tuhat vuotta eläisitte, ette sittenkään keksisi sitä… Sitten menivät molemmat aartehistoon, ja valkoinen mies täytti vuohennahkapussin kiiltävillä kivillä. Ja lähtiessään pois huoneesta hän otti vielä yhden kiven, yhden, joka oli suurempi kuin kaikki muut…"
"Entä sitten!" kysyin minä. "Miten kävi Silvestran?"
Silvestran! Huomasin, että nimi vaikutti Gaguliin kuin salamanisku.
Hän säpsähti.
"Kuinka tunnette sen nimen?" huudahti hän. Sitten hän jatkoi: "Minä tiedän vain tämän: hän peljästyi, heitti pussin luotaan ja pakeni kammiosta suuri kivi kädessään. Kivi joutui kuninkaan omaksi, se on sama kivi, jonka sinä Makumazahn, irroitit Twalan otsasta."
"Eikö senjälkeen kukaan ole täällä käynyt?"
"Ei kukaan. Kaikki kukualaiset kuninkaat ovat tietäneet, kuinka ovi on avattava, mutta ei kukaan heistä ole pyrkinyt tänne. Sillä tarina kertoo, että jokainen, joka astuu tänne sisään, kuolee — kuolee kuten valkoinen mies, jonka tapasitte hengetönnä luolassa tuolla vuorilla…"