"Enkö murehtisi? Mitä tarkoitat?"
"Mitäkö tarkoitan. Tarkoitan, ettei se hetki ole kovinkaan kaukana, jolloin sinä seuraat häntä kuolemaan. Ja me muut sitä paitsi myöskin. Etkö näe, että olemme elävinä haudatut?"
Niin, se oli totta. Suunnaton kalliolohkare oli sulkenut ainoan uloskäytävän aartehistosta, ja hän, joka kaikista ihmisistä yksin tiesi, miten laskuovi oli avattava — nimittäin Gagul — makasi sen alla ruhjottuna. Niin, jospa meillä olisi ollut vahva dynamiittipatroona! Mutta nyt olimme valitettavasti väärällä puolella kiviovea.
Useita minuutteja seisoimme kuin kivettyneet Fulatan ruumiin ääressä. Rohkeus ja miehen mieli tuntuivat paenneen rinnastamme — kun ajattelimme hirvittävää kuolemaa, joka meitä odotti, olimme kokonaan lannistuneet. Nyt ymmärsimme Gagulin koko käytöksen nyt ymmärsimme, mitä hän tarkoitti sanoessaan, että söisimme ja joisimme timantteja… Kenties oli vanha Silvestrakin ollut vähällä joutua sisäänsuljetuksi, ja sen vuoksi hän kai oli heittänyt timantit pois.
Curtis ehdotti, että alkaisimme etsiä koneistoa, jonka avulla kiviovea saattoi nostaa; meidän oli käyttäminen lamppua, niinkauan kun se vielä paloi.
Sanottu ja tehty. Me etsimme, etsimme, haparoimme ja tunsimme, mutta emme löytänee mitään — ei ainoatakaan nappulaa tai jousta ollut nähtävissä. Mutta ymmärsimme hyvin, ettei suunnatonta ovea käynytkään avaaminen sisäpuolelta; silloinhan ei Gagul tietysti olisi pannut henkeään alttiiksi ryömimällä sen alle.
Käännyimme siis takaisin aartehistoon. Puuovella, käytävän keskellä sattui jalkani johonkin. Kumarruin katsomaan — se oli ruokavasumme! Otin sen mukaani kammioon. God ja Curtis nostivat Fulatan ruumiin ylös, kantoivat hänet rahalippaitten luo ja asettivat hänet niiden viereen hellävaroen.
Sitten istuimme lattialle, ja nojasimme selkäämme kiviarkkuja vasten
Timantteihin emme nyt luoneet silmäystäkään.
Jaoimme ruokamme kolmeen osaan; siten sai jokainen niin paljon, että saatoimme pysyä hengissä pari päivää. Paitsi kuivattua lihaa oli meillä juomavettä kaikkiaan noin kannun verta.
"Syökäämme ja juokaamme", sanoi Henry Curtis käheällä äänellä. "Sillä huomenna me kuolemme!"