En juuri voi kehua ruokahaluamme. Mutta me tarvitsimme ruokaa, ja olimme kuitenkin reippaammalla mielellä saatuamme vähän suuhumme.
Sitten aloimme tutkia kammion seiniä ja lattiaa ristin rastin löytääksemme jos mahdollista jonkun käytävän — mutta turhaan. Ja tuskin aartehistoilla ylimalkaan koskaan oli enemmän kuin yksi ovi.
Lamppu alkoi nyt valaista himmeämmin; öljy oli loppumaisillaan.
"Kuulkaapas, Allan", sanoi ystäväni Curtis, "mitä kello on? Käyhän teidän kellonne?"
Kello oli kuusi. Ja kello yksitoista olimme astuneet tähän kirottuun luolaan.
"Eiköhän Infadus tule meitä pelastamaan?" arvelin minä. "Hän aavistaa pahaa, kun emme palaa illalla, ja huomenna hän kyllä alkaa meitä hakea."
"Mitä se hyödyttäisi?" sanoi Curtis. "Hän ei koskaan löydä laskuovea, ja vaikka hän sen löytäisikin, ei hän kuitenkaan saa sitä auki. Ei", jatkoi hän, "meillä ei ole muuta neuvoa kuin taipua Jumalan tahtoon. Me emme ole ensimäiset aarteenetsijät, jotka heittävät henkensä työssään… Mutta mitä se oli!… Kas niin…"
Lamppu leimahti vielä kerran valaisten hetkeksi koko kammion kirkkaasti. Me näimme vilahdukselta valkoisen norsunluun, kulta-arkut, Fulatan verisen ruumiin, timanteilla täytetyn vuohennahan — ja toistemme kuolonkalpeat kasvot.
Ja me näimme kuoleman, nälkäkuoleman, joka meitä odotti.
Vielä kerran lamppu leimahti, sitten se sammui.