YHDEKSÄSTOISTA LUKU.
Me joudumme epätoivoon.
Me vietimme kamalan yön.
Hitaasti kuin etana matelivat tunnit eteenpäin pikimustassa pimeydessä, joka meitä ympäröi.
Hiljaisuus oli kammottava.
Väsyneet olimme, kauhean väsyneet, ja huolimatta kuolemanajatuksista, jotka aivoissamme kummittelivat, sulkeutuivat silmämme silloin tällöin, ja me uinahdimme hetkeksi. Mutta hiljaisuus oli liian syvä. Sanomaton tyhjyys, joka meitä ympäröi, painoi raskaana rintaamme ja herätti meidät joka silmänräpäys. Puhutaan hiljaisuudesta, joka on niin suuri, ettei äännähdystäkään kuulu, useimmiten ovat tällaiset sanat liioteltuja, mutta täällä — kuningas Salomon aartehistossa — täällä olivat ne täyttä totta. Ajatelkaa, mehän olimme suunnattoman suuren vuoren sisässä, ja usean kyynärän paksuinen kallioseinä erotti meidät muista kallioluolista. Meidän kammiossamme oli vielä hiljaisempaa kuin kuolleitten kukualaiskuninkaitten salissa.
Korkealla, korkealla päämme päällä, kiiti nyt tuuli lumipeitteisiä kalliorinteitä kohti — mutta meidän luoksemme ei ainoakaan tuulenhenki päässyt, ei vienoinkaan suhina. Niin, vaikkapa koko maailman kanuunat olisivat ampuneet vankilamme ulkopuolella, tai ukkonen pannut taivaan ja maan jyrisemään ja tärisemään — meidän luonamme olisi kuitenkin haudan hiljaisuus ja äänettömyys vallinnut. Ja oikeastaan me jo olimmekin kuolleet. Kukapa olisi voinut saattaa meidät takaisin aurinkoon ja elämään?
Kuinka kamalata oli kaikki! Ympärillämme oli aarteita, niin suunnattomia, ettei niiden vertaisia ollut ainoankaan maan valtiokassassa koko maailmassa, ja kaikki nämä rikkaudet olisimme me kolme ilolla antaneet pois, jos pieninkään pelastuksen mahdollisuus olisi meille auennut.
Ei kukaan meistä virkkanut sanaakaan. Istuimme tai makasimme ääneti.
Niin kuluivat yön hetket hitaasti.
Viimein ei Henry Curtis enää kestänyt. "God", sanoi hän — ja vaikka hän puhui aivan hiljaa kaikui hänen äänensä kamalalta synkässä luolassa — "God, montako tulitikkua vielä on laatikossa?"