"Kahdeksan", vastasi God, "olen juuri laskenut ne."
"Uhraammeko yhden nähdäksemme mitä kello on?"
Rits — pieni liekki oikein häikäisi silmiämme, jotka jo olivat tottuneet pimeyteen. Tuskin saatoin erottaa kellon viisareita, niin huikaistu olin. Viimein näin, että kello oli viisi. Nyt paistoi siis aamuaurinko lumipeitteisille vuorille, ja viileä aamutuuli puhalsi laaksoissa. Mutta me istuimme sisäänsuljettuina pimeässä kolkossa vankilassamme…
"Luulenpa, että on viisainta syödä vähän, jotta pysyisimme voimissa", sanoin minä.
God arveli, että se oli jotenkin hyödytöntä, mutta Curtis virkkoi.
"Niin kauan kun on elämää, on toivoa!"
Söimme siis ja joimme kulauksen vettä. Ja sitten — sitten istuimme taas toimetoinna kuten ennenkin. Vähän ajan perästä juolahti mieleemme, ettei ehkä olisi hullumpaa, jos joku meistä asettuisi laskuoven luo ja huutaisi, kukaties — ehkä se voisi kuulua ulkopuolelle. — God oli heti valmis. Kuten useimmilla merimiehillä niin hänelläkin oli kovin kimakka ääni, ja nyt hän päästi muutamia niin huikeita huutoja, etten eläissäni ole moista kirkunaa kuullut. Mutta voi! Seinä oli liian paksu, eivätkä nämä huudot tehneet syvempää vaikutusta kuin jos kärpänen olisi istunut jossain kallioseinällä surisemassa. God tuli vaan hirveän janoiseksi mokomasta ulvomisesta, ja meidän täytyi jättää yrityksemme siihen, muuten olisi sekin vesitilkka, joka vielä oli jälellä, haihtunut kuin kaste auringossa.
Kävimme yhä alakuloisemmiksi. Asetuimme vieretysten istumaan ja nojauduimme onnettomiin timanttiarkkuihin. Minä painoin pääni Curtisin leveään rintaan ja itkin; niin, tunnustan sen rehellisesti, itkin niinkuin en koskaan vielä ole itkenyt. Curtis — kelpo, hyvä sankari! — koetti lohduttaa ja rohkaista minua ja sitäpaitsi Godia, joka hänkin oli epätoivoissaan ja nyyhkytti kilpaa minun kanssani.
Mieleeni muistui äitini. Curtis oli yhtä hellä ja lempeä kohtaani, kuin hän oli, silloin kun vielä olin pikku poika. Väsymättä hän kertoi meille ihmisistä, jotka olivat olleet yhtä toivottomassa asemassa kuin me ja kuitenkin olivat pelastuneet… Ja kun eivät hänen lohduttavat sanansa tehneet sen suurempaa vaikutusta minuun, kuvaili hän miehekkäin ja rohkein sanoin, kuinka kaikkien ihmisten kerran täytyy kuolla — kuolema kenties vain säästää meidät monesta onnettomuudesta, jotka vielä voisivat kohdata meitä elämässä — ja hän koetti uskotella meitä, ettei nälkään kuoleminen ole niinkään vaikeata: me vaipuisimme kyllä pian tainnoksiin ja siten ikäänkuin nukkuisimme kuolemaan. — Mutta minä tiesin paremmin, kuinka turha sellainen toivo oli; tiesin, että nälkäkuolema on kauheinta kaikesta!
* * * * *
Sekin päivä kului umpeen. Me sytytimme uuden tulitikun. Kello oli seitsemän.