Söimme nyt vähän ja joimme jonkun pisaran vettä.
Äkkiä juolahti jotain mieleeni.
"Kuulkaa!" huudahdin — ja ääneni soi niin reippaalta, että sekä Curtis että God hätkähtivät. "Oletteko ajatellut mistä se johtuu, että täällä ilma pysyy raittiina?"
"Tuhat tulimmaista!" huudahti God hypähtäen pystyyn. "Olette oikeassa, Allan! Tänne täytyy siis tulla ilmaa tavalla tai toisella. Mutta mistä? Kiviovesta sitä ei voi tulla; se on niin visusti suljettu kuin ovi ikinä olla saattaa. Mutta katsokaamme!"
Toivon kipinä, joka äkkiä leimahti meissä, herätti meihin ihmeellistä eloa. Miehuuttomuus oli kuin poispyyhkäisty, ja yks kaks ryhdyimme kaikki yhtenä miehenä vielä kerran tutkimaan kammion lattiaa ja seiniä niin tarkkaan kuin mahdollista.
Kokonaisen tunnin ryömimme siten ympäri luolaa ja iskimme senkin seitsemän kertaa otsamme kuhmuihin arkkuja ja lippaita, norsunhampaita ja muuta moskaa vastaan — mutta emme mitään keksineet. Curtis ja minä aloimme jo väsyä leikkiin, mutta God jatkoi työtään; hän oli nyt kuten aina rautaa, kun kerran oli päässyt vauhtiin.
Yht'äkkiä hän huudahti. Mitä nyt? "Missä olette?" huusi hän. "Tulkaa tänne!"
Me haparoimme hänen luoksensa, niin nopeaan kuin sääremme kantoivat.
"Antakaa minulle kätenne, Allan! Koettakaa tuossa! — mitä se on?
Huomaatteko mitään?"
"Kyllä", sanoin minä, "eikö tunnu siltä, kuin tulisi ilmaa ylöspäin?"