"Aivan niin! Ja kuunnelkaa nyt tarkoin!" God polkaisi kaikin voimin lattiaa…
Se kajahti ontosti.
En voi kieltää, että käteni vapisi aika lailla, kun nyt taas raapaisin tulta tarkemmin tutkiakseni lattiaa siltä kohdalta.
Me olimme aarrekammion äärimmäisessä sopukassa. Tulitikun valossa keksimme vaon kivilattiassa, ja oi riemua! huomasimme myös kivirenkaan, joka oli vajotettu erääseen koloon, niin että sen kehä oli yhtä tasaa lattian kanssa. Hyvänen aika, kuinka meidän sydämemme sykki sen keksiessämme. Jospa nyt vaan saisimme renkaan lattiasta irti, niin että siihen saattoi tarttua. God tempasi veitsensä ja alkoi kaappia renkaan ympärystä. Ja hyvin kävi! Rengas irrottui vähitellen. Se oli, Jumalan kiitos, kivinen; jos se olisi ollut rautarengas, olisi se jo monta vuosisataa sitten ruostunut. Heti kun rengas oli pystyssä, tarttui God siihen ja veti kaikin voimin, mutta se ei liikahtanut paikaltaan.
Työnsin hänet syrjään ja kävin itse käsiksi. Mutta minun ei käynyt sen paremmin.
Sitten koetti Curtis — sama tulos!
Nyt olivat hyvät neuvot kalliit. God kaapi veitsellään puhtaaksi uurteen, josta ilmaveto tuli. Sitten hän sanoi:
"Meidän täytyy voida nostaa tämä paasi. Kas tuossa, Curtis, saat silkkihuivin — ole hyvä — kääri se renkaan ympäri. Sitten panet kaikki voimasi liikkeelle, ja te, Allan, kiedotte käsivartenne Curtisin ympärille ja vedätte, minkä ikinä jaksatte. Mutta ei ennen kuin minä sanon!"
Tuumasta toimeen! Henry Curtis kumartui alas ja tarttui suureen renkaaseen, minä tartuin häneen ja God minuun, ja sitten God luki:
Yks kaks — kolme.