Ja sitten kiskoimme.
"Se antaa perään! Se antaa perään!" ähkyi Curtis, ja hänen leveä selkänsä rusahteli. Vielä yksi voimakas tempaus, kuului kova ryske — ja me kellahdimme kaikki kolme selällemme raskas kivipaasi jaloillamme. Curtisin jättiläisvoima oli auttanut.
Me tietysti olimme tuossa tuokiossa taas jalkeilla, minä sytytin tulitikun — nyt ei ollut useampia kuin kaksi jäljellä — ja me kurkistimme aukkoon, jonka kivipaasi oli peittänyt.
Näimme kiviportaiden ensimäiset astuimet.
Jumalan kiitos!
"Entäs sitten?" kysyi God.
"Meillä ei ole muuta neuvoa kuin astua alas portaita ja katsoa, mihin sitten joudumme", arvelin minä.
"Niin mutta ensin täytyy meidän saada palanen leipää ja vesitilkka.
Sen olemme, totta vie, rehellisesti ansainneet."
Minä juoksin toiselle puolelle kammiota ruokavasua noutamaan. Samassa iski mieleeni ajatus, että nyt kun oli jonkinmoista toivoa kuitenkin päästä pois tästä kirotusta luolasta, ei olisi ehkä hullumpaa ottaa mukaansa vähän timantteja. Täytin siis taskuni umpimähkään kiiltävillä jalokivillä, onneksi satuin saamaan muutamia suuriakin kiviä.
"Hei!" huusin tovereilleni. "Ettekö tahdo mukaanne muutamia näistä leluista?"