"Hiiteen koko moska!" vastasi Curtis. "Ei, niistä en tahdo kuulla puhuttavankaan!" ja God ei laisinkaan vastailutkaan kysymykseeni. Hän jätti hyvästi Fulata raukalle, joka niin paljon oli hänestä pitänyt, ja joka oli kuollut hänen tähtensä.
Useimmat lukijoistani kenties arvelevat, että ystäväni käyttäytyivät perin tyhmästi. Mutta koettakaapa itse, ensin olla kuoleman kanssa silmästä silmään kokonaisen vuorokauden ja sitten äkkiä keksiä pelastuskeino takaisin elämään, valoon ja ilmaan — tuskinpa tekään silloin erityisesti himoitsisitte maallista tavaraa. Ja mitä minuun itseeni tulee, niin vakuutan, että ellen kaiken ikäni olisi tottunut ottamaan talteen kaikkea, mikä vast'edes ehkä saattaisi olla minulle hyödyksi, niin enpä totta tosiaan olisi minäkään viitsinyt sulloa noita elottomia kiviä taskuihin, nyt kun elämä taas valkeni.
Henry Curtis astui jo alas kiviportaita. Me seurasimme jälestä ja laskimme astuimet.
"Malttakaa!" huusin minä. "Entäs jos allamme on syvä kuilu!"
"Eikö mitä, pikemmin joku luola", arveli Curtis.
Viidestoista porras oli viimeinen.
Entä sitten?
Minä sytytin nyt lähinnä viimeisen tulitikun, ja sen valossa huomasimme seisovamme kapeassa käytävässä, joka juuri tällä kohdalla haaraantui kahdeksi: toinen tie vei oikealle, toinen vasemmalle. Olimme vähällä joutua riitaan siitä, kumpaako näistä kahdesta tiestä oli viisainta seurata, mutta God ratkaisi riidan. Hän oli huomannut, että tulitikun liekki puhalsi vasemmalle, ja huomautti meille, että ilma aina vetää sisäänpäin eikä ulospäin. Toisin sanoen: meidän tuli kulkea oikealle.
Sen teimmekin. Hitaasti ja varovasti haparoimme eteenpäin pimeässä käytävässä — pois kamalasta aartehistosta, missä vielä tänäpäivänä Gagulin kaislalamppu ja Fulatan luuranko ovat seikkailumme todistajina.
Neljännestunti kului — sitten teki käytävä äkkiä mutkan toiseen suuntaan. Me kuljimme eteenpäin. Vähän ajan perästä muutti tie taaskin suuntaa, ja tätä jatkui kauan aikaa. Luulen, että samosimme vuoren vanhassa kaivoskäytävässä useampia tunteja. Viimein olimme niin läpiväsyneet, ettemme jaksaneet enempää. Pysähdyimme ja nautimme hiukan ravintoa. Olimme sangen alakuloiset. Näyttihän siltä, kuin emme iki maailmassa pääsisi minnekään.