* * * * *
Tähän lopetan kertomukseni. Saavuimme onnellisesti erämaan halki
Sitandan kraalille, vaikka matka olikin väsyttävä, varsinkin Georg
Curtisille, jonka oikeaa säärtä yhä pakotti.
Kraalissa kohtasi meitä odottamaton ilo, pyssymme ja tavaramme olivat näet mainiossa kunnossa; vanha veijari, jonka huostaan olimme ne uskoneet, oli todellakin pitänyt niistä hyvää huolta.
Ja sitten, puoli vuotta myöhemmin, — niin, silloin istuimme kaikki neljä reippaina ja tyytyväisinä pienessä talossani Durbanissa. Siellä syntyi tämä kertomuskin, ja sen vuoksi sanon nyt kaikille niille, jotka ovat seuranneet minua ja ystäviäni pitkällä, ihmeellisellä ja vaarallisella matkallamme:
Jääkää hyvästi!
Samassa silmänräpäyksessä kun kirjoitin yllämainitut loppusanat, tulla livisti kafferilainen postintuoja pitkin oranssikujaa, joka johtaa ovelleni. Hän toi minulle kirjeen; se oli Henry Curtisilta. Ja koska arvelen, että kirje voisi huvittaa kaikkia niitä, jotka nyt ovat seuranneet minua ja ystäviäni matkallamme kukualaisten maahan ja kuningas Salomon kaivoksille, niin painatan sen tähän kirjaan.
Kirje kuului seuraavasti:
Yorkshiressä.
Hyvä herra Allan!
Olette kai saanut kirjeeni, jonka kirjoitin teille pari viikkoa sitten, ja jossa ilmoitin, että veljeni, God ja minä onnellisesti olemme saapuneet Englantiin. Ette voi kuvailla, kuinka God heti seuraavana päivänä herrasteli. Sileäksi ajeltuna, viimeisen muodin mukaiseen kävelypukuun puettuna, huikaisevan uusi silmälasi silmäpieleen puserrettuna — lyhyesti sanoen: keikarina kiireestä kantapäähän. Minä olen kiusannut häntä aika lailla kertomalla parille hänen tuttavalleen jutun hänen "kauniista valkoisista sääristään"; se on jo julkaistu kaikissa Lontoon sanomalehdissäkin.