Norsupyssyistä, jotka olivat takaaladattavia ja painoivat noin 6 kiloa, oli kaksi valmistettu Lontoossa. Kolmas oli minun, sen syntyperää en tuntenut, mutta se ampui vallan mainiosti. Olen käyttänyt sitä monella retkellä ja kaatanut sillä koko joukon norsuja. Kolme kaksipiippuista olivat keskikokoisia metsänotuksia varten, haulikko taas pikkuriistan varalle. Kuten näkyy, olimme valinneet kolme kappaletta kutakin pyssylajia; siten saatoimme käyttää samanlaatuisia kuulia kaikkiin kolmeen.
Monen mielestä olen ehkä liian laveasti kertonut asevarastostamme. Mutta vanhana metsästäjänä tiedän, että kun lähtee sellaiselle retkelle kuin me nyt, täytyy välttämättä olla aseita ja ampumavaroja kyllin.
Montako palvelijaa tarvitsimme? Kauan aikaa pohdittuamme tätä kysymystä päätimme viimein ottaa viisi miestä mukaamme, nimittäin: ajomiehen, hoputtajan ja kolme palvelijaa.
Ajomiehen ja hoputtajan sain sangen helposti, kaksi zululaista, nimeltä Tom ja Goza. Pahempi oli löytää kolme uljasta ja täydellisesti luotettavaa palvelijaa — sellaisia, joiden käsiin saattoi huoleti uskoa henkensä, jos niiksi tuli. Viimein onnistui minun löytää kaksi mieleistäni ja minä pestasin ne molemmat. Toinen oli hottentotti Ventvögel (Tuulihattu) ja toinen oli Khiva niminen zululainen. Molemmat puhuivat sujuvasti englanninkieltä. Hottentotin tunsin ennestään, hänellä oli erinomainen taito löytää ja seurata metsänriistan jälkiä, sen lisäksi hän oli harvinaisen sitkeä eikä koskaan väsynyt. Hänellä oli vain yksi vika, joka muuten on hyvin tavallinen hänen rodussaan, hän joi. Hän oli kerrassaan mennyttä kalua, kun vaan viinapullo sattui olemaan lähettyvillä. Mutta koska meidän tiemme ei johtanut kapakkain ohi, en tästä hänen heikkoudestaan sen enempää piitannut.
Nyt oli meillä siis kaksi palvelijaa, kolmas vain puuttui. Mutta mistä löytää hänet? Turhaan koetettuani saada jotakuta kelvollista, päätimme viimein heittää asian sikseen ja lähteä matkaan niine väkinemme, mitkä meillä jo oli. Mutta juuri iltaa ennen lähtöpäiväämme tuli Khiva luokseni ja sanoi, että ulkona seisoi mies, joka pyysi saada puhutella minua. Me olimme juuri aterialla, syötyämme kutsuin miehen sisään. Hän oli noin kolmenkymmenen ikäinen nuori, kaunis mies ja hyvin vaaleanverinen ollakseen zululainen. Hän kohotti sauvansa tervehdykseksi ja istuutui sitten nurkkaan kantapäilleen kuten alkuasukkaiden on tapa. Hetken aikaan en ollut häntä huomaavinani. Sillä tavoin tulee näet aina vastaanottaa alku-asukkaita. Jos heti ryhdyt keskusteluun zululaisen kanssa, pitää hän sinua vähäpätöisenä henkilönä, ja sinä olet kadottanut arvosi hänen silmissään. Huomasin kuitenkin, että hän oli niin kutsuttu "Keshla" se on "rengas-mies", hänellä oli nimittäin päässään musta kiiltävä kumirengas, joka oli takellutettu kiinni hänen hiuksiinsa. Sellaista rengasta käyttävät vain vanhimmat ja arvokkaimmat zululaiset.
Hetkisen kuluttua kysäsin: "Mikä on nimesi?"
"Umbopa", vastasi mies syvällä äänellä.
"Olen nähnyt sinut joskus ennen", sanoin minä.
"Niin, Inkusi (päällikkö) näki kasvoni leirissä Isandlhlwanan luona päivää ennen suurta taistelua."
Aivan oikein, nyt muistin sen. Siinä sodassa, jossa Napoleon kolmannen poika, ranskalainen prinssi, menetti henkensä, olin minä englantilaisen armeijaosaston oppaana. Onneksi lähetettiin minut päivää ennen äskenmainittua taistelua pois leiristä opastamaan muutamia kuormavaunuja. Sill'aikaa kun odotin härkien valjastamista, jouduin keskusteluun tämän miehen kanssa, joka jonkinlaisena alipäällikkönä johti alkuasukkaiden apujoukkoa. Hän lausui epäilevänsä, ettei leiri ollut niin vahva kuin miltä näytti. Silloin käskin minä hänen pitää suunsa kiinni ja heittää sellaiset asiat viisaampien haltuun, mutta jälkeenpäin muistelin hänen sanojaan — hän oli todellakin oikeassa: leiri ei kestänyt taistelua.