"Muistan kyllä sinut", sanoin minä, "mutta mitä tahdot?"
"Olen kuullut, että aiot lähteä pitkälle matkalle kauas pohjoiseen yhdessä valkoisten päällikköjen kanssa, jotka ovat tulleet merentakaisesta maasta. Onko se totta Makumazahn?"
Kafferit ovat antaneet minulle nimen Makumazahn, se merkitsee: valpas mies eli sellainen, joka nousee ylös keskellä yötä.
"Se on totta."
"Olen kuullut, että aiotte retkeillä Lukanga-virralle? Onko sekin totta Makumazahn?"
"Miksi kysyt sinä meidän matkastamme? Mitä se sinuun koskee?" kysyin epäluuloisesti, sillä olimme tarkoin salanneet matkasuunnitelmamme.
"Koskeepa kylläkin, oo valkoiset miehet, sillä jos te todella lähdette niin kauas, tahtoisin minä lähteä kanssanne."
Miehen puhetavassa oli jonkinlaista arvokkaisuutta, joka hämmästytti minua; niinikään sanoi hän "oo valkoiset miehet", eikä "oo Inkosis" (päälliköt), kuten alkuasukkaat tavallisesti sanoivat.
"Maltahan!" sanoin hiukan tuimasti. "Sinä et ajattele ennenkuin puhut ja käytät sopimatonta kieltä. Mikä on nimesi ja missä on kraalisi. Sano se ensin."
"Nimeni on Umbopa. Asun zululaisten keskuudessa, mutta samaa kansaa en ole. Esi-isieni kotimaa on kaukana pohjoisessa, siellä he elivät tuhat vuotta sitten, elävät ehkä vieläkin… Kraalia ei minulla ole. Monta vuotta olen kuljeskellut paikasta paikkaan. Jonkun aikaa palvelin Cetevajon armeijassa, mutta sitten pakenin Nataliin, koska tahdoin nähdä valkoisen miehen elintapoja. Nyt tahdon lähteä takaisin pohjoiseen päin. Täällä olen vieras. Rahoja en tarvitse, mutta leipäni edestä teen kyllä hyötyä, sillä olen rohkea mies. Olen puhunut."