Kolme miestä kohtaa toisensa.
"On oikeastaan varsin omituista, että minä, vanha norsunpyytäjä, rupean kirjoittamaan kirjaa", — näillä sanoin alottaa Allan kertomuksensa seikkailuretkestään Kuningas Salomon kaivoksille. "Sillä olenhan tosin", jatkaa hän edelleen, "kokenut yhtä ja toista elämässäni — jo lapsesta alkaen olen itse saanut ansaita leipäni — olen koettanut kaikenlaista metsästystä, sotia ja kullankaivua, mutta kirjailijatointa en koskaan ole erityisesti harjoittanut. Mutta nyt olen kynä aseenani ryhtynyt työhön, ensiksikin koska sekä Henry Curtis että John God niin hartaasti ovat pyytäneet minua sitä tekemään ja toiseksi koska kipeä jalkani pakottaa minua pysymään paikoillani täällä Durbanissa — ja täytyyhän sitä johonkin ryhtyä. Eikö tämä muuten ole ilkeätä: olen nyt 55 vuoden vanha ja olen ampunut 65 jalopeuraa ja sitten täytyy minun istua kököttää täällä sen vuoksi että kuudeskymmeneskuudes, jonka kanssa ottelin, ruhjoi vasemman jalkani, niin että se on kuin palanen purutupakkaa!
"Kirjoitushaluni saa kuitenkin hiukan virikettä siitä, että kertomus, jota nyt rupean juttelemaan, on ihmeellisin juttu, minkä ikimaailmassa olen kuullut. Ja kuten boerit sanovat: sutjes, sutjes — hiljaa hyvää tulee…"
— Ja sitten kertoo norsunpyytäjä yhtymyksestään Henry Curtisin ja
John Godin kanssa ja siitä mitä sitten tapahtui.
* * * * *
Annappas olla — siitä on nyt noin puolitoista vuotta, kun tapasin tilanomistaja Curtisin ja kapteeni Godin.
Olin silloin ollut norsunpyynnillä Bamangwato-virran tuolla puolen, mutta onni ei ollut minua suosinut. Norsuja en saanut montakaan ja päälle päätteeksi sairastuin kuumetautiin. Heti kun pääsin jotakuinkin jaloilleni, myin kaikki kiluni ja kaluni — pienet vankkurini, härkäni ja vähäisen norsunluuvarastoni — ja matkasin Kapkaupunkiin. Viikkokauden kuljeskelin kaupungissa ja päätin sitten lähteä takaisin Nataliin. Tilasin hyttipaikan muutamalla Natalinlaivalla, ja pian kiikuimme hauskasti merellä.
Laivassa oli paljon ihmisiä ja useimmat tulivat aina Englannista asti. Huomioni kiintyi erityisesti kahteen matkustajaan. Toinen heistä oli ehkä noin kolmenkymmenen ikäinen komea mies; hänellä oli mahtavat hartiat ja mainio ryhti. Tuuhea, vaalea tukka ja parta muodostivat kauniin kehyksen hänen uljaille kasvoilleen. Hänen silmänsä olivat suuret ja harmaat. Harvoin näkee meidän päivinämme niin kaunista miestä; vanhat pohjolan viikingit olivat varmaan samanmuotoisia. Eipä siltä, että minä paljonkaan tietäisin samaisista viikingeistä — erään nykyajan tanskalaisen olen tuntenut ja hän peijasi minulta vähän rahoja — mutta olen kerran nähnyt taulun, joka kuvaa pohjoismaisia juominkeja, ja kaikki miehet taulussa olivat ihan samankaltaisia kuin tämä puheena oleva mies. Ihmeellistä kyllä sain sittemmin tietää, että Henry Curtisin — niin oli hänen nimensä — suonissa todellakin virtasi tanskalaista verta. Näin voi rotuleima säilyä halki aikojen.
Muuten muistutti hän suuresti jotakuta. Mutta ketä? Kas, siitä en päässyt selville, vaikka kuinka olisin päätäni vaivannut.
Herra Curtis oli laivalla aina yhdessä erään toisen herran kanssa, joka niinikään veti huomiota puoleensa. Heissä ei ollut paljon yhtäläisyyttä, hän oli muun muassa tummanverisempi eikä niin kookas kuin herra Curtis, mutta tavallaan oli hänkin komea ilmiö. Tai oikeammin uljas. Hän on merimies, ajattelin nähdessäni hänet ensi kerran. En tiedä, mistä se johtuu, mutta minä en koskaan erehdy merimiesten suhteen. No niin, minulla onkin ollut monta hyvää ystävää siinä ihmisluokassa ja tiedän hyvin minkälaisia he ovat. Parempaa toveria kuin merimies ei ole, vaikkakin hän usein on jokseenkin paha kiroomaan…