Miehen nimi oli God — John God, ja oikein arvasin, hän oli kuin olikin merimies. Eli oikeimmin: hän oli ollut. Seitsemäntoista vuotta oli hän luutnanttina palvellut Englannin sotalaivastossa ja oli eronnut kapteenina. Hän oli kuten sanotaan "täysinpalvellut", vaikka ei tosin ollut kolmeakymmentäyhtä vuotta vanhempi. Niin on tapa sotaväessä ja laivastossa; kun ihminen on oikein harjaantunut ja taitava, yks kaks! — hän saa potkun ja katsokoon sitten itse, miten parhaiten tulee toimeen. Semmoisilla ehdoilla on tukala työskennellä, mieluummin olen sitten metsästäjä! Silloin sitä ainakin on oma isäntänsä.
Tämä kapteeni God oli oikeastaan hassunkurinen herrasmies. En koskaan ole nähnyt miestä, joka olisi ollut niin täsmällinen ja siro puvussaan kuin hän oli. Ja kuinka huolellisesti hänen partansa oli ajeltu — niin sileäksi, niin sileäksi! Hassuinta hänessä oli kuitenkin se, että hän aina käytti silmälasia, joka oli puristettu oikeaan silmäpieleen. Olisi melkein voinut luulla, sen kasvaneen kiinni siihen, sillä se ei koskaan pudonnut, vaikkei siinä ollut rihmaa. Minä luulin totta tosiaan kauan aikaa, hänen öisinkin nukkuvan lasi silmäpielessä, mutta myöhemmin huomasin, että hän maata mennessään pisti sen housuntaskuun; jonne hän myös kätki tekohampaansa — nämä kaksi omituisuutta hänessä oli.
Vähän sen jälkeen kuin olimme lähteneet ankkurista, pimeni ja ilma kävi pahaksi. Maalta puhalsi navakka tuuli tuoden mukanaan paksun kolean sumun. Sen noustessa pakenivat useimmat matkustajat kiireesti kannen alle. Höyrylaiva oli litteäpohjaista lajia ja keinui kauheasti, välisti se oli tehdä kuperkeikan, mutta pysyi toki oikeallaan. Oli aivan mahdotonta käyskennellä kannella, ja minä pysyttelin sen vuoksi konehuoneen läheisyydessä, siellä oli tyyni ja hyvä olla. Siellä kulutin aikaani tarkastamalla heiluria, joka heilui edes takaisin osottaen paljonko laiva kallistui.
Samassa kuulin äreän äänen takanani murahtavan:
"Tuo heiluri näyttää väärin, se ei riipu oikein."
Minä käännyin, — puhuja oli meriupseeri.
"Vai niin — luuletteko?" virkoin.
"Luulenko? Ei ole kysymys luulemisesta. Mutta panenpa pääni pantiksi siitä, että jos alus vyöryisi noin kuin tuo laitos luulottelee, niin ette te enkä minä seisoisi tässä. Mutta sellaista on, kun rihkamakauppiaat joutuvat laivan kanssa tekemisiin. Oi pyhä isä, sitä täsmällisyyttä!"
Tällä hetkellä soitettiin päivälliselle. Ja kreivin aikaan se tapahtuikin, sillä mitään ilkeämpää ei ole kuin kuulla kuninkaallisen meriupseerin pitävän pitkiä puheita toisten merimiesten kelvottomuudesta. On kuitenkin jotain vieläkin kauheampaa, nimittäin kun kauppamerimies lausuu mielipiteensä sotalaivaston miehistöstä.
Kapteeni God ja minä menimme yhdessä päivällispöytään, jonne Henry Curtis jo oli asettunut. God istui hänen viereensä, minä heitä vastapäätä. Tuokion kuluttua pohdimme kapteeni ja minä jo innokkaasti metsästystä, ampumista ja muita niihin kuuluvia seikkoja. God kyseli kyselemistään, ja minulla oli täysi työ vastaamisessa. Viimein jouduimme keskustelemaan norsuista.